Rintama

 Olen niin kutsuttu Julle, 47 vuotias Suomessa syntynyt mies, tähtimerkki rapu. Minulle tuli 18.01.2022 1 vuosi siitä kun olen viimeksi käyttänyt minkäänlaista päihdettä. 

Aloitin 13 vuotiaana, liikun sellaisessa kaveriporukassa missä oltiin aika kapinallisia. Yhdelläkään kanssa sotureilla ei ollut pätkääkään kiinnostusta siitä mitä ns. normi maailmassa tapahtuu. 

Kotona oltiin enkeleitä, koulussa käytiin ja läksyt vedettiin aika usein hatusta. Bilettäminen oli päivän ykkösjuttu, ja alussa se sujuu suhteellisen rauhallisesti. 

Sitten kävi vähän hassusti, meitsin faija joutui suljetulle psykiatriselle osastolle. Paranoidinen skitsofrenia oli diagnoosi. Ei siitäkään sairaudesta oikein moni voi parantua, jotkut toipuvat, hän ei. Alkoholi ja mielisairaus, aika pirun huono yhdistelmä.

Mutsi oli Valium addikti, työnarkomaani ja neuroottinen, ylihuolehtiva ja todella vallanhimoinen. Siskoni joutui kokea vielä kauhempia asioita kuin minä, mutta meidän kasvuympäristöstä harvaa selviää ehjin nahoin.

Olin itse 15 vuotias kun päihteiden käyttö lähti käsistä. Aloitin alkoholilla, se oli koko ajan kuvassa mukana. Kannabis, LSD, MDMA ja amfetamiini. Sitten ihastuin Etelä-Amerikan lumisen “ herkkuun “, eli kokaiini. 

Meistä tuli kumppaneita, Ja se suhde kesti lähes 6 vuotta. Meno oli raju, mutta olin niin ylimielinen että uskoin että jos lopetan sen niin kaikki muutkin ongelmat häviävät. Whoops!

Eli elin koko 33 vuoden matkan aikana kuin tuhlaajapoika, annoin lukuisten ja hyvien mahdollisuuksien valua sormistani läpi, ja jäin usein itsesäälissä vellomaan. Eihän kukaan oikein jaksa katsoa sitä touhua, niin päätin aika usein että se on parasta jäädä yksin sekoilemaan. 

En osannut raittiina tehdä oikein paljon mitään, hoidin duunit ja ihmissuhteet toisella kädellä. Kannoin tosi paljon kauna ja viha ihmiskunta kohti, eristäydyin omaan pieneen maailmaan ja katselin todella päihtyneenä muiden menoa. 

En osannut häpeästä ja muista ihanista tunteista johtuen hakea apua, puhumattakaan siitä miten se otetaan oikeasti vastaan. Minua pidettiin aika pätevistä syistä toivottomana  tapauksena, nuorena kysyttiin jo usein että mitä hitto sinua vaivaa. En tiennyt. 

Pelkäsin todellisuuden enemmän kuin faijan raivarit. Haen koko ajan suorituksilla hyväksyntä, ja olin todella pettynyt kun en saanut pusuja hyvästä urakasta. En osannut ollenkaan ottaa palautetta vastaan, enkä osannut antaa sitä oikealla tavalla. Olin rääväsuu.

Olen koko elämäni kiintynyt ihmisiin joille on vielä pahempia haavoja kuin minulla, ja yrittänyt hosumalla “ pelastaa “ heitä omasta tuskasta. 

Itselleni anteeksi antamisen prosessi on edennyt aika hyvään malliin. Olen oppinut suhtautua muihin ihmisiin edes vähän paremmin. 

Olen ihanien ihmisten kanssa löytänyt uutta usko ja toivo, eli inhimillisyyden ihanuus. En näe enään yhtään syytä paeta omista tunteista ja valinnoista.

Olen oppinut että se on ihan fine kun ihastua, saan näyttää ja puhua mm. omista heikkouksista ilman että meitsin boltsi halkaistaan.

Itsetutkiskelu on koko elämäni kestävä urakka, ja teen sitä koska minun täytyy ottaa itsestään mittaa. Rehellisyys nousee lähes päivittäin arvomaailmassani, ja olen hyväksynyt että en voi muilta vaatii yhtä paljon kuin itseltään.

Syyt tähän projektiin. Haluan kertoa totuuden, hymyillen ja raakana. Tämä sairaus ja se siihen liittyvä hoito ei ole leikin asia.

Haluan avata mm. Päättäjien silmät, eihän edes minä voi vaatia että heillä olisi minkäänlaista käsitystä mitä meidän "ruoho" tasolla tapahtuu.

Haluan pitää halukkaiden addiktien ja aitojen auttajien puolta, koska nimenomaan auttajien puoli jää todella pahasti varjoon.

Haluan tehdä sen omalla tavallaan selväksi että yksin ja ilman omaa toipumis halua tästä matkasta aiheutuu täysin turha draama.

Olen itse oppinut lähi kuoleman kautta että en todellakaan ole mikään Teräsmies, olen ollut niin onnekas kun löysin samankaltaiset toipumis soturit. Täällä ollaan ja tervetuloa kyytiin.