Mikä ihmeen usko?

Kirkot ovat usein todella kauniisti rakennettuja, heidän muotonsa herättää toivoa. Minä tykkään enemmän sitä rakenteellisesta lohdusta mikä kirkkojen ihana arkitehturi tarjoaa. Toipuminen ja uskonto kulkevat usein käsi kädessä, se on aika pitkä perinne.

Mutta, me elämme kestävän kehityksen aikakaudella. Viitaan tähän koska en oikein ymmärrä vanhojen ns. toipumisprofeettojen neuvoja. Minulle tämä ns. uskonto tarkoittaa että se vie meitä sitä omaa sisäistä valoa kohti.

Se vie, näyttää ja toivottaa hyvää loppuelämää. Jos ihmismuotoinen Jumalan hahmo toimii joillekin, niin olkoon. Se on jo ikivanha perusfakta että on jotain huomattavsti meitä ihmisä suurempaa olemassa, me olemme tähtipölyä. 

Luojan kiitos mielipiteiden vapaudesta. Kuka on se ns. luojaa? Me kaikki olemme osana luonnon luovaa prosessia. Me luomme kuitenkin, ihan vitun kaikesta huolimatta, sitä omaa polkua. Eikö niin? Ja itsenäinen ajattelu on jotain täysin muuta kuin ylimielistä tai epäkunnioittavaa toimintaa. 

Minua suoraan sanottuna ärsyttää että moni ammattilainen kohtelee jokaista addikti kuin aivokuollutta kakaraa. Ja sitten annetaan hyvät neuvot : Menepäs poika myymään sielusi apu Jesselle, ja muista kiittää.

Toipumisen tarkoitus on löytää sitä aitoa omaa itse. Yksikään kirjoitettu toipumistarina ei kerro meiile meidän omasta kokonaisuudesta. Samaistuminen ei ole tarkoitettu sellaisille ihmisille jotka harrastavat tunteiden sieppamista. 

Jos on itse läheisriippuvainen, kannattaa pysyä aika saakelin kaukana muista sellaisista. Että pyöritään takaportien vahtimestareiden kanssa on erittäin vaarallista leikkiä jos halua pysyä sober on the road. Jokaisen täytyy löytää sitä toimivaa vastalääkettä. Jos sitä ei heti löydy, kysykää rohkeasti neuvoja. 

Pysykää valpaana, toipumisen piireissä on ihan kuin ns. normi elämässä välillä vaarallista kulkea yksin. 

Pyskää aitojen toipuvien piireissä, ja jotain todella ihanaa voi seurata teitä. 
 

Jälkilöylyjen alkulämpö

 Ekat päivät, joskus ne sujuvat helposti, joskus otetaan muutama askelta taakse. Olin ennen tosi vaikeasti lähestettyvää, en halunnut monia sieluja osaksi omaa elämää. Annoin liian usein väärille luvan astua mun yli, ja se kostautui. 

Mutta, miten se on mahdollista että uusi tukihenkilö jolla on kaikki tarvittavaa tietoa meikäläisestä syynää minua kuin petturi? Se on aika rasittavaa jos joutuu joka kerta todistaa että on aito toipimishalukkuutta. Papruissa varmaan lukea että olin tosi taitavaa livahtaja. 

Näkykö se piirre meitsin naamasta? Onneksi tietyt gurut osaavat lukea meikäläistä kuin kuoritonta sipulia.

Heille on lupaa tehdä meikäläisestä vaikka hillosipulin jos siltä tuntuu. Miltäs näyttäisin puristettuna vihanneksena? Herkkulliselta? Pilantuneelta? Tölkkitavaralta? Aika näyttää. 

Joskus toipumisen prosessi muistuttaa kiertotalouden meininkiä. Vedetäänkö uudesta vai vanhasta narusta? Onko se naru kestävää? Minä en ainakaan ota syyt niskaan jos joku huonosti punottu naru repiä kahtia.

Annan ihan mielelläni vähän siimaa, mutta osan omiin voimiin napata koukusta kiinni. Yksi tärkeää koukku on isketty, se aito elämänhalun koukku. Kampailen ainoastaan yhden menneisyyden kummituksen kanssa, ja se asia kuuluu ainoastaan siile valitulle ja toivottavasti oikealle ihmiselle. Elämä on oikeasti joskus suhteettoman suhteellinen, repikää siitä!

Mehukasta sekoilua

 Hulluden päivät pyörivät aivoissa, se tapahtuu aina kun on aika suurten muutosten edessä. Se vanha vitun pelko iskee, että alan taas hylätä oman itseäni ennen kuin joku läheinen pääsee sekoittamaan pakkaa.

Olin viimeisten käyttövuosien niin usein yksin pihalla että mun sekopää keksi mulle olematonta seuraa. Tein yksi ilta oikeasti ruokaa, ja huomasin että tein sitä niin paljon että se riittäisi ei aidoille vieraalle.

Juttelin niitä näitä ja näin ainakin viisi " ihmistä" omassa keittiössä. Olin valvonnut viisi päivää ja katselin yhtä aikaa kokkauksen kanssa englannin kielistä elokuva ja kuulin näyttelijöiden puhua Saksaa.

Söin muiden kanssa ja sitten iski psykoottinen kramppi. En muista milloin heräsin ja en todellakaan tiennyt kuka tai missä olen.

Heräsin keittiön lattialla omassa oksenuksessa, ja ainoa esine mikä oli handussa oli lihanuja. Olin raivon vallassa hakkanut muuan kattilaan paskaksi ja oma pää oli auki.

En uskaltanut hakea apua, vitut pelastuksen enkeleistä. Minä, haavat ja omat sisuskalut lattialla, loistisuoritusten helmi. Olen kovin doku ikinä, se osoittautui pahaksi harhaluuloksi. Tämä tapahtuu noin vuosi ennen kuin päätin skarpata.

En jaksanut kuunnella herätyskellojen piipitystä, kuka vittu viitti itkeä meitsin paskojen perään? Vastaus oli tyly luokkaa. Nobody gives a fuck.

Vitun tyhmä juopon väite, minä oikeasti välitän, nyt.

En leikki enään pätkääkään tämän pirun kanssa, enkä jättä muita aitoja halukkaita varjoon.

Työelämä ja päihteet

 

Vauraisissa maissa aika lailla perusjuttu kun puhutaan lähinää menestyvistä työntekijöistä. Tai niistä jotka haluavat tehdä kaikkensa sen eteen että menestyvät omalla "uralla". 

Itse valitisin tämän kuvan puisesta lattiasta koska olen jo Saksassa työstänyt tätä ihanaa ja anteeksi antamatonta raaka-ainetta. Se oppisopimus jobbi ei mennyt ihan putkeen. Aloitin sen parikymppisenä ja olin jo 4 vuotta ollut päihdesirkusessa messissä.

Tapasin Saksassa yhden lääkärin joka oli oikeasti halukas keksiä syitä että saisin sairaslomaa. Hän tiesi että puhuin ihan puutaheinää, mutta hän sai valtiolta ja lääketeollisuudelta mehukkaat bonukset kun kirjoitti minulle kaikki tarvittavat todistukset. 

Eli minä syyllistyin siihen että kusettin työnantajani ja kotitohtorin. Koska olin koukussa, pahimman kerran ja nimenomaan kokaiiniin. Olen muutenkin aina ollut turhan kunnianhimoinen ja koksu voimisti sitä draivia, mutta potkut eivät riittäneet työntekoon. 

Sitä mm. pörssimaailman sekoilua mitä näkee elokuvissa on ainoastaan säälittävän luokan pintaraapaisu  tästä todellisesta ihmiskunnan osasta.

Itseasiassa moni vastuutehtävän saannut työntekijä elää sitä salakavalaa kaksoiselämää minkä minä elin. Kokkimaailmassa se oli täysin normaalia että vedettiin jo aamusta keittiön viinat, ja ajoittain joku esimies toi pojille paukun että kestetään kiireet paremmin. Sitä showta harrastin lähes 17 vuotta. 

Olin useammin pienessä hiprakassa tai pahassa krapulassa kun työt kutsuivat, ja siitä seurasi harvemmin hyvää jälkeää, kun puhutaan työyhteisön voinnista. Miksi tämä Julle poika saa luvan olla pihalla ja me muut joudutaan katsoa häntä vierestä? Vastaus kuuluu : Olin pirun taitava keiitäjä, Mulle annettiin sen takia niin paljon siimaa että se aiheutti kärsimystä. 

Loppuvaiheessa minua säälitin ja haukuttin mm. patalapuiksi. Ja heitettiin mukisematta pihalle. Me duunarit ja meidän kuuluisat liikelounaat, on the road to mayhem. Se ei ole kivaa kuin tärisee niin paljon että ei saa enään persilja tupusukan sijoitettu lautaselle ilman että ilmastointi vie sitä päin seinää. 

Näitä riittää. Mul on vielä pitkä matka edessä että osan suhtautua työmaailmaan eri tavalla kuin diktaatori paskapää.

ID

Oman, uuden ja osittain vanhan identitettin löytäminen on työlästä. Jos hyvin käy, jyvät ja akanat erottuvat toisistaan. Minkän jyvän tai akanan kande hyödyntää tai dissata on omasta itsetään kiinni. Halut ja tarpeet, toistot jne. Täytyy yksinkertaisesti sanottuna oppia erottamaan sen minkän ainoastaan halua siitä mitä oikeasti tarvitse. 

Tämä henkinen fakta pätee koko elämän aikana, ja periaatteessa kaikille osanottajille. Minä en voi siettää sitä yhtä tiettyä juttua, eli että me addiktit olemme jotain erikoisrotua. Minä en jaksa tutustua lähemmin ihmsiin jotka näkevät itsensä koko ajan täysin voimattomana koko elämä nähden. 

Jokaisella on omat halut ja tarpeet. Ja jokainen toipuva tarvitse sitä ns. oma polkua. En osa sanoa mistä sen löytää, en ala leikkiä mitään toipumis papparaista. Mutta, äläkää haalikaa liikkoja juttuja ihan alkuun. Se on vaikeaa, mutta siitäkin pääse ylitse. 

Suosittelen että käytte rankan kuntoutuksen läpi ja päättätte vasta sitten mikä olisi mahdollisesti seuraava proggis. Kun löytää kovan sisäisen duuniputken tuloksena oman itsensä, varsinainen henkinen kasvu oikeasti vasta alkaa. 

Toipuminen / kasvu on jatkuva projekti ja jokainen täytyy löytää sitä ihan oma kasvuopasta. Apua ja tukea saa niin paljon kuin sielut siettävät. 
 

Luonto ja toipuminen

 

Oli pirun kylmä aamu, Etelä-Suomen talvea nähden. Kuvan nappasin päivä ennen Suomen itsenäisyyspäivää. Mitä tämä kuva kertoo? Että kannattaa jatkaa tätä ylösnousemista vaikka mieli ja kroppa ovat jo viettämässä talviunia.

Eli yritän sanoa että luonnon sinnikkyys on hyvä potkuri toipumusväsymyksen iskiessä. Me addiktit tehdään omasta jutusta niin turhan päivän dramattista että se rupea suoraan sanottuna tulemaan omista korvista. Se on aika säälittävä miellyttämistapa. Onhan se alkuvaiheessa päivän selvää että jutut paisutaan omassa päässä.

Ihan oikeasti, mikisi ihmeessä se saippuaoopera svengi jää niin monille päälle? Minusta tuntuu siltä että monilla on ihan täysin väärä käsitystä siitä mitä se ns. samaistuminen tarkoittaa. Se ei ole sama asia kuin toisen ihmisen tunteiden imaisua ja että samalla otetaan niitä ikiomaksi. Samaistuminen tarkoittaa sitä että osa astua vähäksi ajaksi toisen kenkiin.

Eli, että pohditaan miltä toiselta tuntuu ilman että vertaillaan sitä kokemusta oman jutun kanssa. Eli, omat paskat varjoon ja oppimismatka voi alkaa. Näin se aito vuorovaikutus toimii, ja tällä periaatteella voi auttaa muita ja oma itsensä. 

Addiktiosairaus on luonnon lapsukainen, niin kuin me olemme. Tämän ekologisen sairauden säännöt eivät päätee toipumiskulttuurissa. Meidän täytyy irtantua sen otteesta ja antaa aitojen luonnon voimien ohjata meitä kohti valoisampaa elämää.  

Muuttoja

 Mulle sanottiin kamapiireissä että mul on stadin eläintarhassa oma häkki. Kuusisaari ja Korkeasaari, nimet menevät kyllä päihtyneenä monilla sekaisin. Olen elämäni aikana muuttanut noin 100 kertaa. Puolet niistä muuttoista tehtiin ennen kuin täytin 10 vuotta. 

Tämä kaltteri oli noin sata vuotta sitten jääkarhujen vankilan sisäänkäynti. Ajatelkaa, miltä se tuntuisi jos meitä addikteja laitettaisiin näytölle kuin vangitut petoeläimet. Sellaisia katseita saa myös raittiina ottaa avomielisesti vastaan. 

Toisaalta, häkissä on todennäköisesti turvallista vetää kaikki maailman mömöt naamaan, pois silmistä ja pois koko kaltevan yhteiskunnan rakenteista. Jippii! Häkissä voi varmaan viljelä lääkkeelliset kasvit, en usko että yksikään tuholainen suostuisi tulla pölliä niitä. 

Näitä ajatuksia vaan syntyy kun on elännyt lähes koko elämän oman pään vankina. Mutta, muutos on edennyt ja suurin osa paskoista on pistetty hävittäväksi. Tunnetason paskat, niitä harva halua kuulla tai kokeaa. 

Jotkut toipuvat kestävät sen kun otetaan autettavan paskat omaan syliin, siitä se todellinen toipumismatka sitten alkaa. Kuka jaksaa elää paskaisessa yhteisössä? en oikein tunne monta sellaista ihmistä, ja se on hyvää niin. 

Yksi neuvo kaikille, se on täysin luonnollinen tarve kun se tuntuu siltä että pitää oksentaa kaikki paskat yhdellä splugauksella pihalle. Sen takia se on niin hiton tärkeää löytää sitä toimivaa tukiverkosto. Toimivaa sellainen koostuu ihmisistä joilla on lähes identtinen tausta. He ymmärtävät mitä toipuva addikti joutuu käydä läpi. Ei muuta, hyvää viikonloppua kaikille sotureille! 

Kapina

 Kapinan muotoja on monia, jokainen addikti käy jopa tietämättä oman sisällissodan läpi. Tämä toipuminen on rankka taistelu aidon elämänhalun syntymisestä.

Omien rajojen asetellu ja muiden rajojen kunnioittaminen on ehkä suurin osa mahdollisista kompastuskiveistä. 

Minä olen osa-aikainen oman tahdon luovuttaja, minun oma osa minusta on minun. Jokaisella on myös aitoja omia haluja, ja minkä helvetin takia niistä pitäisi luopua kokonaan?

Haluja voi oppia suunnata oikeisiin kohteisiin, ja se on kertakaikkiaan ihanaa tunne kun halut vastaavat myös omat ja läheisten tarpeet.

Tämä periaate on yksi empaattisen vallankumouksen peruspilareista. Toipuminen on tosi haastavaa jos ei kokea empatia ja jopa lohtua.

Lämminhenkinen yhteisö on sisäisen turvallisuuden kannalta elintärkeää toipuville addikteille.

Kapinasta vähän lisää. Haluan taistella epäoikeudenmukaisuutta ja väärinkäytettyä auktoriteetti vastaan.  

Postitus

 Huhu, mikä päivä. Yhteisön ihana henki pysyy repussa, siitä repusta pidän huolta jatkossakin.

Sain yhteisöltä huippu luokan työkalut tulevien ryhmien rakenteita varten. Minusta tuntuu että mankelilaiset ovat aika lailla samaa mieltä näistä hiivatin perinteisistä ja lahkoja muistuttavista " ryhmistä".

Niissäkin on paljon hyvää, mutta niistä ei välttämättä saa sitä tarvittavaa ja oikein annettu ohjeistusta kun puhutaan siitä miten tärkeää se on löytää itsestään sen toipumishalukkuuden.

Joku apu Jesse estää meitä vetämästä päämme pihalla? En oikein usko. Aito ja rehellinen vertaisuus on pelin henki, jostain kirjoitetusta steppailu oppaasta ei ole tunne sairaalle paljon hyötyä.

Toipuminen tapahtuu lähinnä realistisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kemialla on suurempi merkitys kuin moni uskoo.

Jos ei svengaa, toipuminen ei oikein etenee. Toipuminen on kuin tanssiminen, siinäkin käytetään askelta, joskus pari kerrallaan.

Onhan tämä elämä joskus samanlaista kuin viidakkossa vaeltaminen.

Pohjaan viitavaa viiva

 Hellurei! Se veteen piirretty viiva. Sitä on joskus mahdotonta hahmottaa, varsinkin kun saa katsoa sitä veden alla puolelta. Mikä ihmeen käärme siellä  ui? Käärmeet haukeuttuvat yleensä lämpimistä koloista suojaansa.

Tarpeeksi eläimistä. Minä ja rock bottom. Itseasiassa olen lapsuudesta lähtien uinut pohjaa pitkin. Minun viiva näytti ainoastaan yhteen suuntaan, alaspäin.

Ajoittain pääsin pintakosketuksen makuun, mutta hukkuminen oli kaikista turvallisin vaihtoehto. Elin mutalätäkön kylvyssä ja tunsin itseni kotoisalta.

Tuska addiktion ns. Roippeet, he kutsuvat meikäläistä kylään kun heille sopii. Se on vähän toisenlaista touhua kuin se kuluisaa köyden veto pahiksen kanssa.

Se repii ilon säästöt sydämestäni. Kumma kyllä, tilinpäätöstä en suostu tässä tapauksessa allekirjoittaa. Minun sisäinen kylä on meikäläisen rajattu alue.

Nykyinen viiva on vedetty pohjaveden päälle, ja se näyttää olevan ajoittain suora aaltojen roiskiessa.

höyryt

 

Onneksi oma pää ei ole litteää, se olisi vasta ollut traaginen lopputulos. Prässätty on ja likapyykeistä tuli ilman kemiallisia "pesuaineita" puhtaita. Eli selvisin intensiivisestä kuntoutuksesta hengissä ja eheytyneenä. 

Tästä on hyvää jatkaa toipumisduunit. Yksi guru sanoi minulle vähän ali vuosi sitten että minun kannattaa suhtautua omaan toipumiseen samalla tavalla kuin duuniin. Pidin sitä alussa vapaalippuna työnarkomaanin roolin palautumista ajattelleen. 

Alku tuntuukin urakalta. Olin lähes 5 kuukautta putkeen etäryhmissä, ja parhaimmillaan viisi kerta päivässä. Otin yksinkertaisesti itseäni peffasta kiinni, koska oli pakko. En olisi tänä päivänä elossa jos en olisi tehnyt radikaaleja elämän muutoksia. 

Jengi piti mut ihan hulluna, kysyttiin koko ajan että "miten sä kestät ?" Sanoin että nautin toipumisprosessista, ei kaikista mitä siihen liittyy, mutta tehty päätös on tehty päätös. Onhan tämä rankka laji, toipumisen vaiheet elävät välillä ihan omaa elämää. 

Mutta, miksi ihmeessä pitäisi antaa periksi? Se olisi ihan sama kuin luovuttaisi oman elämänhalun jollekin orjapiiskurille. Se on mahdollista kestää lähes mitä tahansa kun on oppinut pitämään istestään huolta. Ympäröivät ihmiset voivat edes joskus paremmin kun itse voi hyvin. 

Epätoivon voitto

 Kun noutaa hyvin suunnitellut esteiden poisto ohjelmat ja polkee vaikka pimeässä oma polkua pitkin, ei tarvitse antaa menneiden tapahtumien haitata.

Alku raittiuden epätoivo ja epävarmuus ovat pakollisia toipumisvaiheita. Heistä pääsee helpoiten ylitse kun puhua huolistaan täysin suoraan.

Tämän takia se verkostoituminen muiden toipuvien kanssa on ihan suoraan sanottuna elintärkeää. Pahinta mitä voi itselleen tehdä on jäädä oman laatikon vangiksi.

Jos ei ole ollenkaan kartalla omasta tunnemylleryksestä, täytyy oikeasti pyytää viisailta tukea, ilman mitään epäilystä.

Se oikeasti helpottaa lähes heti ensimmäisen purkauksen jälkeen, siihen täytyy uskoa. Siinä prosessissa ei ole kuuntelijan luottamuksesta kyse, se on ihan oman pään paska läppää että ei kykene mihinkään.

Jos joku ihana ihminen jaksaa kuunnella, älkää aliarvoikaa sitä vilpitöntä auttamisen halu. Se on oikeasti aika saakelin harvinainen herkku kun törmää hyvään ja turvalliseen tyypin.

Jokainen kantaa omat huolensa, mutta älkää kantakaa niitä hiljaisuudessa. Se on auttajille myös erittäin kuormittavaa kun joutuu vetää potilaan ongelmia nenästä.

Ilman skarpaamista toipumisesta ei tule mitään.

Rehellisyys on aina oikeaa toimintatapa.

Enough

 Öitä, huomentaa tai päivää! Kellonajalle ei ole tässä tapauksessa yhtään mitään MERKITYSTÄ!!! Yksi hieno kolmannen sektorin tutkimustulos osoitti että tällä rintamalla jotkut oikeasti taistelevat meidän puolesta. Tästä syystä minä suoraan sanottuna ihaileen näitä " instansseja ".

Ei millään pahalla Pääkaupungin päihdealan rakkaat päättäjät, ja myös muuan duunari. Jotkut teistä duunareista jaksavat ryömiä kadun jalkakäytäviä pitkin, olen törmännyt. ROCK ON!

Toimistohiirien pitää nyt jumalauta saada se päähän että addiktio todellakin on sairaus. Sitä ei voi ilmastoidusta ja nahkatuolilla täyteen tuupatusta kattohuoneesta nähdä mikä luonne tällä sairaudella on.

Te syötte siellä teille tehtyä ruoka ja joku käy pyyhkiä teidän hikistä otsaa, ja kaikkien kukkuraksi vielä yhteiskunnan piikiin. Päihdehoitoon tarkoitetut rahat eivät ole teidän, ne ovat tämän maan asukkaiden maksammat, eli verot.

Miten te kehtaatte päättää kuka saa hoitoa, apua ja jopa hengen pelastavan kuntoutuksen jos rahat eivät ole teidän omista taskuista peräisin? Ymmärtäkää nyt jukulauta että tämä helpolla hoidettu oire nimeltään addiktio ei ole loppupeleissä kenenkään oma valinta.

Sellaisena saattaa jopa syntyä, harvoin, mutta niin on käynyt. Tämä sairaus ei ole joukkotuhoaseilla voitettavaa terroristi, se vaatii pitkää ja laajamittaista hoitoa. Se vaatii perustellista ja rehellistä itsetutkiskelua, ja se on käytänössä mahdotonta tehdä ihan omiin voimiin. 

Minä tiedän että toipuminen lähtee minusta, eli valinnat, päätäökset ja jopa kivulliset kompromissit ovat joka päiväistä ohjelma numeroa. Mutta, minä alan melkein vaatia että te ns. isot pojat ryhtyvät nyt, vaikka on talvi ja erittäin liukasta, tekemään vähän jalkatyötä. 

Lähinnä kolmannen sektorin leiriltä löytyy sellaista porukkaa joka pesee teidän paskat meneen tuuleen. Soittakaa vaikka itse jollekin kokemus asiantuntijalle, ja kuunelkaa mitä sanottavaa hänellä on. Jokaisen aika on kortilla, mutta jos minä kerrankin vielä kuulen face-to-face tilanteessa pampun suusta että minä olen vaan töissä täällä, alan kuulustella. Se siitä.

AK69

 

Mitäköhän tämä kuva yrittää kertoa? Minun siskoni lapsuuden ja nuoruuden kauhuelokuvasta. Minun isä oikeasti valvoi häntä kuin petoeläin. Hänen lävitsetunkevaa raivoavaa ilme seurasi minun sisko kuin nykyiset valvontakamerat tekevät. 

Yksi pieni ja täysin mitättämätön fiba aiheutti väkivallan näytöstä. Siskoni avunhuudot soivat vieläkin minun sieluni korvissa. Mutta, minä en ole se jota on hakattu tajuttomaksi ja raiskattu kaupan päälle. Jouduin sivusta katsoa ja kuulla sen mitä minun rakas sisko joutuu käydä läpi. 

Hän oli myös lapsuudesta lähtien erittäin lämminhenkinen ja empaattinen ihminen. Hän osasi hymyillä kauniimmin kuin moni filmitähti. Se hymy katosi yhtä nopeasti kuin elokuvanäytökset kankaalta. 

Se ei ole vielä aidosti palannut, ja tuskin se palaa. Hänen kohtalonsa takia en suostu tekemään omasta kärsimyksestä numeroa. Niin hullulta kuin se kuulostaa, hänen kärsimys on auttanut minua toipumisessa. 

Hän kuitenkin uskalsi jo teininä lähteä kotolta helvettiin ja perusti jo hyvin nuorena omaa perhettä. Hän kykeni käyttämään sitä paniikkia ja raivoa rakennuspalikoina, hänellä on aina säilynyt toivoa paremmasta.

Hän jos joku on minun maailmassa yksi vahvimmista naisista johon olen törmännyt. Olen antanut hänelle anteeksi, jopa siitä että hän syyti minua kaikesta mitä meidän kodissa tapahtuu. 

Hän on niin rikkinäinen ettei suostu ottamaan omalta veljeltä tukea vastaan. Se piire on meissä molemissa, mutta minä olen jollain ihme konstilla hyväksynyt että ansaitsen lohtua. Tiedän etten voi pelastaa häntä, mutta juuri tänään se repiä minun sydäntä kahtia. 

En hitto ikinä tulee kirjoittaa hänen nimensä tähän, se ei kuuluu teille. Välillä toivon että minulla olisi vara matkustaa Saksaan ja näyttää hänen miehelle missä se kaappi seisoo. Se ei onnistu, tiedän. Hänellä on pysyvä varaus minun sielussa, ja sen täytyy riitää.

Leikkipuiston penkiltä

 

Tämän aamun ilme, mitä siitä voi päätellä? Miettimismyssy hukassa. Mihin suuntaan olemme menossa? Se vedettiin hatusta, hitot myssyistä. Moni about tuttu ihminen on käyttäytynyt viime aikoina kuin kauhuissa olevaa kauriin pentu. 

Eläimellistä menoa, me olemme eläimiä. No doubt about it. Sen huomaa kuin saa edes kerran päivässä rakentavan keskustelun aikaiseksi. Ulvonta, haukkua ja ajoittain turhaa piipitystä, näillä mennään. 

Olen oppinut lukea surun ihmisten silmistä, vaikka he käyttävät maailman luokan suojamekanismia peittäkseen sitä luonnollista tunnetta. Mutta, miksi pelko on helppo peittää? Kun on itse tuntenut sen jopa omassa suolistossa, näkee muissa ihan selvät merkit. 

Pelko, käsiteltynä, on täysin aliarvostettu voimavara. Se antaa aika paljon potkua, jos oppia ohjata sitä oikeiseen kohteeseen. Se voi toimia oman elämänhalun moottorina, jos jaksaa hyväksyä sen peikon. Minä pelkään jokaisesta aamusta lähtien mitä meidän pallerolle tapahtuu, ja se on realistinen pelko. 

Se on fakta, toipumisessa pitää antaa ympäristön turvallisuudelle painoarvoa, ja se koskee tietysti ihmissuhteet. Voiko se oikeasti olla silkkaa tuuria että tutustuu hyviin tyypeihin? Heitä on monissa kulmissa odottamassa että joku tulee ja pyytää tanssimaan. 

Liian moni meistä suhtautuu turvallisiin ihmisiin vääriin. Heitä pidetään tylsänä, heikkoina ja epärehellisenä. Se on kieltämättä vaikeaa käsittää että joku toinen addikti voi hyvin ja tuntea itsensä vieraiden seurassa turvattuna.

Moi sana ei ole vaikeaa ensimmäinen askel. Kun kysyy joltain miten menee ja vastareaktio on tyly, voi yrittää hellästi perustella minkä takia sen toisen vointi kiinnostaa. Me emme selviää yksin, me tarvitsemme toisiamme. 

Minä pelkäsin jo nuorena jopa omat tunteet. Ja sen myötä muita ihmisiä. Pahinta mitä voi pelkotiloissa tehdä, minulla on kokemusta, on jäädä oman pään seuraan, ja yksin. Se on meidän aivojen luonnollinen reaktio että he boostavat pelottavat tunteet ja ajatukset. 

Sen ihanan kauhuskenarion voi oppia tunnustelemaan, se toimii kun tutstuu omaan kehoon. Kylmä hiki, sydän tykittää, raajat tärisevät tai näkö sumenee. Voi jopa pyöryttää, ja jos siitä seuraa vielä kovan luokan oksennus, se piru on päässyt irti. 

Hengittäminen, nenän kautta ja suun kautta ulos, ja hitaasti, kiitos. Se autaa varsinkin silloin kun voi ennustaa että kohta saattaa kolistaa. Tuntuu varmaan mahdottomalta ajatukselta, mutta pelon tunne menee yleensä ohi. Jos paniikki jää päälle, on todennäköisesti kyse jostain vakavasta ongelmasta. 

Sen asian suhteen en halua neuvoa. Jos ei muu auta, menkää ulos huutamaan ja kovaa. Ehä joku empattinen ihminen kuulee ja on ehkä auttamishaluinen. Älkää jääkää yksin!

Blowing and snowing

 Kuin kuvasta näkee, lumi ja jää hallitsevat tietyjen paikkojen olosuhteita. Minulla oli eilen pää vähän enemmän kuin jäätynyt, se oli aika lailla jumissa. Yksi iso jäinen puuro möykky. Kasvikivut ovat ajoittain lähes mahdottomia siettää.

Siitä syystä otin äiti luonnosta taas mallia. Se on täysin turha valittaa omien varpaiden keskeneräisyydestä. Varpaille on hurjan luokan urakka, mutta mihin me niitä oikeasti käytetään? 

Minä harrastan sellaista varpaiden edestakaisin aamujumppaa, se lievittää stressiä. Se saa fudut heräämään ja sitten olen valmis kohtamaan palleron haasteet, ja meikäläisiä. Me ja lumi, sitä pulveri on tullut nuuskattu. 6 vuotta putkeen annoin omalle nokalle siedätyshoito. Siitä johtuen nokkani valua jopa helteessä. 

Kätyin sitä tietoisesti särkylääkkeenä. Hampaat ovat sen shown jälkeen museo kunnossa. Mul on vielä kipsistä tehty hammasmalli kylppärissä mikä tehtin ennen kuin mulle väsättiin väliaikainen proteesi.

Tänään varmaan aurataan täyttä häkää, olisi aika hauska jos näkisi Scarfacein istumassa ison lumikasan takana ja nauramassa kaikille. 

Animalia

 

Melkoinen päivä takana, ja aamulla oli ilmeisesti kuvan perusteella pään sisäiset pippalot meneillään. Se ei ole mitään uutta, ajttelin ihan muina miehenä aloittaa oman kultamuna jahdin. En lötänyt sitä rintaman koloissa, löysin sen yhden hyvän keskustelun avulla.

Muistelin aamulla minun edesmennyttä koira, ja siinä hauvassa oli muna ihan kenelle tahansa jakaa. Eläinten annettu aito rakkaus ja toipuminen. Lemmikit ovat aika monille ensimmäinen kiintymisen kohde, aika luonnollista kun mietti miten paljon päihdesirkusessa kusetetaan. 

Kun viettää aika eläimen kanssa joka osaa nauraa itselleen, voi oppia hyviä juttuja. Harmi että meille ihmisille ei ole muuta heiluttavaa kuin tunteita, ja todennäköisesti se on parasta kaikille. 

 

Ei ole vielä mennyt kovin paljon aikaa siitä kuin olin vähän saman näköinen kuin tämä ihanaa fisu. Uin syvissä mutalätäköissä ja hymyilin. Mutta, veikkaan että olisin saanut tästä ötökästä hyvän frendin, se on herättävää kun löytää jopa liikaa samaistumispintaa. 

Harmi että ei ole mitään fisujen spoken word matskua lisättävänä. Blub blub ja kuplitaan jatkossakin.

 

Aqua, eli vesi, sitä on usein lasissa. Mihin olisin reilu vuosi sitten käyttänyt? Blandiskeen, vesi tulee suoraan hanasta, kuka nyt hitto jotain hienoa limpparia tarvitse kun on kovan luokan viinan himo. 

Vesi on aliarvostettu raaka-aine. Ilman vettä meitä ei olisi olemassa, eikä meillä olisi yhtään kama herkkuja. Jokainen ihminen syyllistyy myös veden liiallisen käytöön, se ei johdu meistä. Järjestelmän piikkiin pistetään tämäkin ongelma. 

Se kuulostaa tääsäkin tapauksessa liian helpolta ratkaisulta, mutta joskus on turvauduttavaa tosiasiohiin. 

Yhteen bissetölkkiin valmistukseen käytetään 100 litraa juomakelpoista vettä, siis ainoastaan teollisen tason valmistuksen. En alaa tässä luettella mitään tilastoja, mutta miettikää miten paljon vettä käytetään mm. Amfetamiinin valmistukseen, en halua edes miettiä sitä määrä. 

Kun on lopettanut päihteiden käyttöä, ja aivot toivottavasti alkaavat " normaalisoitua ", kykene ehkä näkemään asioita toisesta näkökulmasta. Sivulta, edestä, ja jopa ylhäältä. Näköalan sijainti ei ole pointti, omien fyylareiden hionta on mukavaa harjoitella. 

Kun kuulee, haistaa ja maistaa. Ja kaiken lisäksi vielä näkeä, ja TUNTEA. Oho, voi hyvällä tsägällä syntyä täysin uusi riippuvuus. Aitouden nälkä. Se tuntuu alussa aika saakelin pelottavalta, ja epätodelliselta. Minulle oli vielä puolen vuoden raittiuden jälkeen usein sellainen olo että olisin oikeasti vetänyt jorain mömmöä.

Ne kuuluisat kiksit, mulle toimii musiikki, hyvät kanssakäymiset, kirjoittaminen, luonto ja jonkin verran fyysistä seikkailua, ei siitä sen enempää. Se kuulkaas lähes pakko löytää sitä aito juttu päihteiden tilalle. Jokaisella on joku homma mistä saa iloa ja nautintoa irti. 

Älkää jääkää niihin kateuden katakombien kahleisiin, ja ottakaa hyvät niksit avoimesti vastaan. Kun joku guru yrittää auttaa ja neuvoa, se ei todellakaan tarkoita sitä että kyseinen tyyppi on ihan täynnä omaa paskaa.

 

Yliannostusten tulva

 Aloitan linkin jakaamisella : youtube.com/watch?v=zdNxcRutMmc , kun avaa youtube niin voi syötää itse tätä tekstin ja numeroiden sekametelisoppaa kentään. 

Ehkä minä opin vielä käyttää tätä sovellusta siihen malliin että siitä tulisi käyttäjälle helppo käyttää.

Se siitä. Kanadassa on 4 vuoden aikana yli 12000 tuhatta ihmistä kuollut, ja moni heistä eivät tienneet mitä mömmöä he vetäävät suoneensa. Yksikään maan isoista johtajista ei välitä paljon paskaakaan. Meitä ihmisiä tilastoidaan ihan huolella, siitä voitte olla varmoja.

Samoin kuin Suomi, Kanada on vauras ja teollisesti kehittynyt maa. Tiedän että tämä asia koskea koko maailmaa, mutta jos rikkaat länsimaat eivät oikeasti rupea tekemään tälle ongelmalle jotain, kehittyneiden maiden tulevaisuus on enemmän kuin vaarassa.

Mitä on tapahtunut tasa-arvolle ja maalaisjärjelle? Rahan ja vallanhimo ovat hoitaneet hommansa niin kuin oli arvattavissa. Mutta, jotkut jaksavat taistella rohkeasti näitä vatipäitä vastaan. Tässä dokkarissa yksi ihminen tekee enemmän kuin toimistohiiret edes huomaavat. 

Onneksi meillä on hänen kaltaisia auttajia, se on yksinkertaisesti niin ihailtavaa kun näkee jopa netin turviin että yksi tyyppi taistelee. Vaikka hänen kätensä ovat ns. sidottuna, hän osaa käyttää omaa päänsä löytäkseen ratkaisuja.

Näiltä tyypeiltä jokainen halukas toipuvaa voi ottaa vähän mallia itselleen. Se kuuluu pakettiin että meissä syntyy jossain vaiheessa se lähes pakonomainen hyvittämisen tarve.  

Like a Rock

Tämän maan kivet, Graniitti on niistä yleisin. Mitä se kertoa meidän maan ihmisten luonteesta? Että me ajatelemme liian usein samalla tavalla kuin kivikaudella, mutta ei todellakaan aina. Kivien sisäelämä on kiehtovaa kokonaisuus, moni toipuvaa tietää minkälaista se on hyväksyä sitä sisäistä pultterin poikasta.

Pultterin olemus auttaa kivittää sitä sisäistä, ja ajoittain kahlitsevaa pelkoa. Se saa sitä pelkoa tuntumaan siltä kuin se olisi hetkittäin pitkän kivenheiton päästä, muuta pelon kivi vyörii mäestä takaisin, ja alas mennään. Sana Rock muistuttaa meidän kielen sana rohkeus. Ärrällä on painovoimaa.

Tulikivi on alkukantainen kipinän lähde, sitä kipinä voi valjastaa. Kaikki kivilajit eivät ole kovia, kivet  sulaavat jossain vaiheessa. Se ei riippu kovuudesta, se riippuu tiheydestä. Eli miten nopeasti kuumat aallot syöksyvät ytimeen. 

Me voimme luonnon esimerkeistä oppia paljon omasta toipumisprosessista. Luonnon kappaleet halkeavat, jäätyvät, sulaavat ja kasaavat itsensä taas. Toipuminen on monivaiheinen ja koostuu monista eri paloista.

Kun hyväksyä että voi toipua elämän kokonaisuuden rytmissä, ja uskoo omaan polkuunsa kuin se olisi viimeinen mahdollinen suunta, voi oikeasti seurata jotain antoisaa ja rakentavaa. Tässä pisteessä on sitten täysin turvallista jakaa sitä saattua hyvää eteenpäin.

 

Toipuminen

Tästä se lähti, etänä ja sitten livenä. Join viimeisen pilsnerin 17.01.2021 ja aloitin omat toipumisduunit 27.01.2021 KRITSIN etäryhmässä. Se oli yksi niistä kuuluisista keskiviikon iltakaffe palavereista, ja se kesti kolme tuntia. 

Sain aika raakana kuulla mitä se avun saaminen meitsiltä vaatii, ja luulen vieläkin välillä että meitsille kävi aikamoinen flaksi. Kuuntelin, mietiskelin ja annoin jutun tehdä taikatemppunsa. Siitä tämä ihanaa ja ajoittain aika saakelin rasittava tunnerumba alkoi, ja loppua en näe edelleenkään. 

Olin niin pihalla että mul meni noin viikko ennen kuin sain tietsikan ja puhelimen toiminta kuntoon. Olen siitä episodista lähtien pistänyt tärkeät jutut paperille. 

Mutta, omasta halusta ja tahdosta se kuitenkin alkoi, pakottin itseäni menemään niin paljon oman mukavuusaluen ulkopuolelle kuin pää määräsi. Ei ollut enään muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä toimimaan, ja olen saanut vertaisilta niin ihanan luokan rakentavaa palautetta että uskon oikeasti olevani oikealla polulla.

Meneisyyden peilikuva ei ole enään niin sumuinen, näen sen jopa värisenä. Vihreä on meitsin alku väri, se on juurtunut jonnekin syvään. Haluan oikeasti jakaa sitä niin pirun hyvää mitä olen saanut, mihin suuntaan se kehittyy on ajan rataista kiinni. 

Olen sitä mieltä että tämä päihdesirkus on siitä syystä räjähtänyt että me kaikki kärsimme toivottomuudesta ja yksinnäisyydestä. Minä olen löytänyt toivon vertaisten silmistä, ja myös omassa sydämessä. Me joudumme kaikki käydä tätä oma kamnpailua, mutta kun joku aito guru tarjoa muina miehenä elämänlankkaan, tarttukaa siihen ja älkää ikinä päästäkä siitä irti. 

Brainfood

 

Oksitosiini, se rakkauden hormooni. Tässä kuvassa lukee että meidän aivot tuottavat sitä kun me auttamme toisia. Olen kokenut sitä ihanaa tapahtuma, silloin voi alkaa pysäyttämätön ketjureaktio. Kun oikeasti jaksaa auttaa toisia, ei saisi heti laskea sitä teko itsekeskeisyyden huippusuoritukseksi.

Minulle se on ollut aikaisemmin tosi haastavaa ottaa apua vastaan. Nyt olen siinä pisteessä että uskon oikeasti yhteen asiaan, se ei ollut täysin ikiomista valinnoista johtuen.  Omissa aivoissa tapahtuu jo lapsena aika ratkaiseva muutos. Oksitosiinin tuotto väheni huomattavan paljon, ja tilalle tuli paniikki mömmöä tuottavaa stressi implantti. 

Se pelko mikä istutettiin minun jo lapsena oli yksinkertaisesti niin kahlitsevaa että se sai minut pelkämään omaa itseäni, ja paljon muutakin. 

Mutta, löysin jo lapsena luonnon, koirien ja taiteen ihmeellisen mailman. Se Oksitosiinin tuottaminen ei onneksi ikinä kokonaan loppunut, se hana oli tukossa. Veikkaan että meitsin pirun raju Alkoholin käyttö on toiminut tulppana meistin boltsissa, se käski rakastaa hänet, eikä ketään muuta.

Olen viime vuoden aikana osannut luoda uusia suhteita, ja korjata muuan vanhaa. Kuvitellin päihtyneenä löytäväni kaman käskyjen joukosta kaikki tarvittavat vastaukset. Vittu mitä paskan luokan läppää selitin itselleen.

Nyt on uusien kokemuksien aika, ja tämä kirjoitus on yksi askel niiden joukossa. Haluan jatkossa kehittää omaa auttamiskykyä ja löytää parempia rakkauden osoittamis tapoja. Kohteista ei voi ikinä olla varmaa, eikä sille ole loppupeleissä niin suurta merkitystä. Auttaminen on yksi hyvä tapa osoittaa että aikeet ovat hyvät. 

Viimeinen leikkaus

 Huomenta tältä Kalasataman päihde-polilta. Puolen tunnin kuluttua alkaa se ns. viimeinen leikkaus, eli loppupaltsu tämän hetkisen päihdetyön tekijän kanssa.

Tulin neljänteen kerrokseen ja vastaanotto hissin edustalla oli kaikkea muuta kuin toivoa herättävä.

Miksi näitä päihtyneitä asiakkaita ei voida ohjata suoraan selviämisasemalle? Tai miksi vituksi sitä kutsutaan.

Lähes kaikkiin Kaupungin paikkoihin on kovan luokan tarvetta vartiointiin, ja toisaalta minä veikkaan että löytyisi aika nopsa joku auttava sielu vastaanottamaan käyttäviä ihmisiä.

Kaupungin täytyisi rupea satsamaan vapaaehtoistyöhön, sen eteen tehdään johtoportaissa aivan liian vähän.

Päihdeongelma ei voida parantaa ainoastaan teoria käyttäen, problematiikkaa on aika saakelin äkkiä ryhdyttävä hoitamaan juuri tasolla.

Joko meitä auttamis halukkaita on liian vähän tai liian leveästi sirottu kylän ympäri, olisiko järkevää perustaa auttavien yhdistystä?

Nuorille ja innokkaille elämän opiskelijoille olisi tällä alalla aika kukkoisaa tulevaisuus, vaikka se ikä ei ole tässäkään tapauksessa mikään mittari, täytyyhän meidän rakentaa varsinkin nuorille kestävän polun.

Olen törmännyt nuoriin, siellä sun täällä, ja jos me emme ala hyödyntää sitä raakkaa energiaa mikä heille on enemmän kuin järki salli, olemme pulassa.

Heidän tulevaisuus on meidän "viisaiden" käsissä, ja minä en ainakaan halua jättää omat paskat heidän korjattavaksi.

Laatikot täyttyvät

 Toiseksi viimeinen intensiivinen kuntoutus viikko hoidettuna. Pian alkaa jälkikuntoutus ja jään intensiiviseen seurantaan. Se on meitsin taustalla ihan putsiksi klaari että joku vielä smygailee.

Tuhlaajapoika on jäänyt lepäämään rantapummi saaren ja makaa siellä oikeanlaisessa petissä. Se kelluva kiertolava, ja täytyy sanoa että se tuntuu aika saakelin makealta kun tiedän että sen reunasta tippuu.

Seuraava etappi juostaan kuivalla maalla, juoksuhiekka jumpat ovat tylsiä. Olen oikeasti alkanut nauttia kivennäisvedestä, jotain kuplivaa täytyy saada.

Yksi erittäin kiva ja aito kanssa toipuva avautuu omasta menestyvästä urakasta, meitä on ja lisää siemeniä istutetaan.

Kimpassa me tykätään jakaa mm. lämpimiä ja vähän viileämpiä toipumistorttuja kaikille halukkaille nautittavaksi.

Erikoisjoukot kasvavat sopivassa suhteessa, ja empattinen vallankumous pyörii lähes omiin voimiin.

Lisää kolmosia

 Hyvää huomenta kanssa soturit! Moni meistä ei oikein tajua että suurin osa kolmannen sektorin ammattilaisista ovat käyneet omaan helvetinsä läpi, ja siitä syystä he osavat suhtautua meikäläisiin potilaisiin erittäin avoimesti. 

Minä oikeasti vihaan niitä tiettyjä kommenteja joita kuulen siellä sun täällä. Esimerkiksi tämä : Mitä toi jäbä uskoa olevansa kun on ryhtynyt auttajaksi, kuvitele olevansa joku enkeli, ei se ole mikään muu kuin haiseva katujuoppo, piste.

Näitä riittää, uskokaa pois. Mutta, suurin osa heistä uskaltaa oikeasti laittaa hanskat kätensä, ja meidän eduksi. He eivät oikein suostu puhua samalla tavalla kuin joku eläkettä odottavaa toimistohiiri. 

Se brutaali, mutta samalla kaunis palaute minkä heiltä saa on enemmän kuin arvokas. Se tulee suorana, ja uppoa juuri siihen paikkaan mihin sen oli tarkoituskin osua. Jos ei mene heti peräkamarin saakka, he jatkavat silti reippaana ja joka saakelin päivä. 

Alan jossain vaiheessa kirjoittaa lisää heidän näkemyksistä, ajatuksista ja todennäköisesti kehityksen kohteista. Toivottavasti voin niiden "juttujen" avulla jakaa täällä sellaisia asioita joita on lähes pakko mainita, mutta moni ei saa tai uskalla puhua niistä. Se raaka totuus tekee kuttaa. 

Jos joku guru on halukas, tästä sitten lähetään. Buenos noches jo nyt.

Minä ja kolmoset

 Minä ja kolmannen sektorin toimijoiden palvelut. Heavy setti, mitä ja missä olisin ilman meitsin viitä tähteä?

En ole sata varma, mutta minusta tuntuu että olen jo alusta lähtien saanut apua ilman että olisin pyytänyt sitä ääneen. Tässä tapauksessa tarkoitan KRITSIN gurut. En saanut edes omassa lapsuuden kodissa niin lämmintä vastaanottoa. Meinaan täällä pitää myös heidän puolta, koska usakallan kokemuksesta kirjoittaa että monissa piireissä heidän arvo on olematon. 

Miksi tukeudun heihin? Koska heidän kanssaan pääsen keskustelemaan mahdollisista ratkaisuista. Olen oppinut heiltä että kannattaa oikeasti jättää ne omat paskat kaatopaikalle. Niitä on täysin turha kierrättää.

Olen saanut nauttia yhden keijukaisen hellästä aivopesusta, toinen on auttanut meikäläistä keskittyä omiin supervoimiin, ja iso guru hoitaa kunnialla jarrutus puolen. Sain luvan kastella kasveja, ja pääsin ekan kerran elämässäni kertoa pikku sievän yleisön edessä oman toipumis storyn.

He jotenkin osaavat lukea meikäläistä kuin avointa päivälehtiä. Raittila, se saa meitsin päänsisäisen kaaosmyrskyn laantumaan. Se paikka on meitsille aidon inhimmillisyyden lähde, ja tunnen edelleen suurta kiitollisuutta. 

Olen joskus liian kiinnostunut siitä mitä heidän maailmassa tapahtuu, mutta se johtuu lähinnä siitä että haluan oppia heiltä.

Päihde bunkkeri

 Oho, näitä päiviä. Mitä pidempään jatkan tällä puhtauden polulla, sen enemmän tajuan miten hiivatin laajasta päihde sirkuksesta on kyse.

Käyttöhuoneet, minne ja minkä kokoisia majoja tarvitaan. Sijainneista herää sata varma kiivas keskustelu.

Ja kuka nyt oikeasti suostu valvoa? Jos yhdelle käyttäjälle varataan vaikka yhtä neliömetriä, montako iso veljen silmää täytyy olla näkemässä mitä siellä touhutaan?

Ja tämän pandemian takia niistä saattaa tulla mobiilejä. Yksikään käyttävä addikti ei elää kellonajan mukaan, harvat muistavat missä he ovat.

Vai kuvitteleko joku pukumies että sitä maja voidaan sijoittaa kaatopaikan viereen? Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Sairaita ihmisiä ei saa kohdella kuin kulutustavaroita, minua suoraan sanottuna vituttaa miten meitä kohdellaan kuin kertakäyttö nistejä.

Taas kuoli yksi lisää. Jos tämä ihmiskohtaloiden tilastoiminen ei lopu, sitten en näe muuta vaihtoehtoa kuin että tehdään jokaisesta kävelevä statistia.

Kirje sille joka halua ottaa sen vastaan

 Huomenta kanssa toipuvat, tämä sivusto on vielä lapsenkengissä, ehkä vielä vähän sekavaa, mutta yritys on kovaa. Asun Helsingin Kaupungin päihteettömässä asumisyksikössä, muutin tänne viime vuoden Elokuussa koska aloitin lähes samaan aikaan pitkään kestävän päihdekuntoutuksen.

Minulle tavallaan sanottin että se kuuluu pakettiin että asuu paikassa missä ei käytetään päihteitä. Meitsi oli ihan jippiayeah siitä jutusta. Asuin ennen sellaisissa räkälöissä missä tunsin olevani kotona myös radalla. Ja olin tietenkin. 

Täällä on valitettavasti vaalinut sellainen tilanne että noin parin viikon välein joku rekahtaa, ja ihan alusta lähtien. Tämä yksikkö sijaitse Roihuvuoressa, en tiennyt että Stadissa on kaupunginosa nimeltään vili itä.

Jopa ammattilaiset ovat ihmessä koska olen pysynyt putsina, oma kasvatus on kieltämättä auttanut minua handlamaan tätä kaaosmyrskyä ilman että olen joutunut pyörteiseen. Omalla asenteella, toipumis halulla ja elämän rakkaudella on merkitystä. 

Periksi ei anneta, no more. Minulle on vasta viime aikoina selvinnyt mikä se meitsin pohjakokemus oli. Uppoin jo teininä niin syvään ojaan että koko käyttöura oli pelkkä hukkumista. Välillä pääsin ylös, mutta en tajunnut että seison juoksuhiekassa. 

Tämän sairauden luonne pakottaa uskomaan omat paskat, minä olin alku puhtaudessa sitä mieltä että saatan olla patologinen valehtelija, tai vielä pahempaa, sosiopaatti. Olen ylihuolehtivaa, en ole lähesriippuvainen. Kaksipuolinen miekka. 

Olen kokenut sen luokan traumoja joista moni ei vältämättä selviä. Ne saivat minut sulkeutumaan, pelkäsin kuoliaakseen omat aidot fiilikset, ja annoin pelolle luvan otta minun käytöksestään ja teoistaan kontrollia.

En ole ikinä ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta henkisesti kyllä. Pelkäsin hylkäämistä, ja hylkäsin ennen kuin meitsiä hylättiin. 

Mutta, meitsille on aika pahan luokan rinnakais addiktio, rakastin tuska. Haukeuduin ihan tietoisesti seuraan missä tiesin etukäteen että sattuu, oikein pyysin ja vaadin sitä. Uskoin että olen syntynyt kärsimään, ja aina kun joku läheinen teki virheen, tunsin syyllisyyttä. 

Elin monta vuotta siinä uskossa että minun tarkoitus on tehdä tappotahdissa duunia ja vetää kamaa samaan malliin. En päästänyt monia ihmisiä lähelle, moni pelkäsivät minun vihaista katsetta. Kannoin ylpeänä omaa taakka ja olin sitä mieltä luonnon kärsimys menee meitsin piikiin. 

Ei mikään ihme että kaman käyttö lähti ihan totaallisesti käsistä. Olen tullut kovan duunin tuloksena viihdoinkin siihen pisteeseen että en syytä itseäni omasta sairaudesta. Olen viiden tähden vertaistuen voimiin ymmärtänyt että olen vastuussa omasta toipumisesta, ja että se on meitsin velvollisuus.

Päivän leikit

 Tänään on rintaman varsinainen launch päivä. Joo, aloitetaan aamun svengillä. Koko kylä oli loskan kahleissa, ja se näkyy. Köyhät katuelämän opetuslapset olivat todella epätoivoisia, kun ei löytynyt yhtään kuivaa röökifimppiä jalkakäytävälle. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa kun onnistuin monien vuosien aikana tuhlamaan lähes koko ominaisuuden myrkkyihiin. Eli Päihteisiin.

En jaksanut välittää normeista, rutiineista tai omasta hyvinvoinnista. Mä olin henkisesti haudassa, ja usein sain kiksit siitä. Olin valmis tekemään lähes mitä vain että pystyin ihan pokkana sanoa yhteiskunnalle : " Haistakaa meitsin persettä." 

Olen häikäilemättömästi käyttänyt auttajien ressursit, meitsin kanssa meni jo koulu vuosina monille opettajille hermot. Kun kasvaa täydessä kaaoksessa, sen järjestelmän vie automaattisesti omassa repussa kylän ympäri. Olin itseasiassa jo skidinä täyttä laitoskama. 

Rakastin jo lapsena kapinallisia veijareita. Oma jengi oli aivan liian pliisu, he kuuntelivat Boney M ja joivat mitä ikinä joivat. Olen joutunut muuttaa suoraan sanottuna yli sata kertaa, Meitsille ei ole äidinkieliä, minä skrivan niin kuin boltsi käskee.

Nyt istun raittiuden tietä pitkin kulkevassa dösässä ja kirjoitan omista pimpelipom ajatuksista verta, hikeä ja kyyneleitä aiheuttavia tekstejä. Ne kertovat tässä etusivun maailmassa mitä meitsin marsilaisessa boltsissa pyöriä. 

Olen nähnyt, kuulut ja jopa kokenut vähän sitä sun tätä, koettakaa kestää. Mutta heipparallaa, aina saa aloittaa alusta ja katsoa mihin se dösä ajaa. Kuski on ainakin messissä, GPS järjestelmä pelaa. Mul on aika vahva veikkaus että tämä polku ei vie ulkoavaruuteen.

Ilman apua en olisi ryhtynyt tähänkään seikkailuun, ja tämän päivän sanasoosit alkavat olla pakettissa.