Se ihana surutyö, sillekään ei ole käyttöohjeita. Jokaisen suru on ikioma, ja se tapa millä sen käsitelee on jokaisen oma vastuu. Se puree. Se pistää. Se sattuu. Itkekää ihan vapaasti, hitot paikasta, ajasta ja katselijoista. Minun näkemystä ihmisten tunteiden käsittelytaidoista on, ainakin tänä päivänä, että me kestämme kyllä jaettua surua.
En halua yllyttää ketään suruohjelman live juontajaksi. Mutta, se käsitelemätön suru, antakaa sille sitä omaa tilaa tulla esille. Saa varmaan kuulla haukut, naurut ja vittuilua. Vaikka se tehdään ns. turvallisessa ympäristössä. Jos näin käy, niin miettikää tarkkaan onko se ympäristö turvallinen.
Surun purkaminen muiden edessä vaatii paljon rohkeuuta. Surun ilmaisua on ihmisten perustarpeiden kuuluva toimenpide. Minun silmissä itkeminen ei olo noloa, se herättää meikäläisessä suurta arvostusta ja kunnioitusta. Ai miksi kunnioitusta? Koska olen itse aika hiivatin surkeaa näyttää muille omaa surua.
Tiedän että muut näkevät sen minun silmissä ja olemuksesta. Yksi syy siihen etten halua näyttää on : En halua että yksikään toinen ihana ihminen kokeaa niitä tunteita jotka aiheuttivat minussa vakavan luokan surua.
Mutta, raittius opettaa senkin niksin minulle. Olen aina ollut parempi huolehtia muista kuin omasta itsestään.
Moni näkee sitä heikkoutena, ja niin se onkin. Se kuuluu tähän traumamöykkyn pakettiin. Olen kesäkuusta lähtien antanut itselleni luvan itkeä. Sitä olen aikuisena harvoin harrastanut, ja se meinasi kostautua. Olen erittäin kiitollinen että joku snadi murunen inhimmilisyydestä on säilynyt, ja siitä en vittu ikinä enään päästä irti.
Niin kuin sanoin, jokaisella on omat tunteiden käsittelyä varten tarvittavat " työkalut ". Minulle toimii kirjoittaminen paremmin kuin muut. Enjoy the ride!!!!!
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti