Leikkavaa kuva, uusi ja vanha sopusoinnussa. Mielenkiintoista miten rakennustaide voi muistuttaa omasta mielialasta. Mitä haluan menneisyydestäni kantaa mukaan? Vaikka mitään, se kuuluu asian kun on käyttänyt päihteitä traumaattisen tahtiin. Eli, olen boostanut lapsuuden kokemuksia kamalla.
Se sai kaiken tuntumaan ylitsepääsemättömältä, eli kaaduin, kompastuin ja juoksin kiviseinä päin. Joskus jopa inhoan ahtaita rakennuksia, liian pienet huoneet, ovet ja ikkunat ovat aikaisemmin aiheuttaneet suuren luokan ahdistusta. Silloin iski klaustrofobiset päihdehalut. Ulos, ja pää sekaisin, ei kysyttävää.
Kaipasin olotilaa mikä vastaa ihmisen kunto joka on nippanappa selvinnyt lobotomiasta. PAM! Täh? kuka? missä? oma nimi? En välttänyt. Luulin että se oli ainoa tapaa unohtaa koko hiivatin maailmaa, ja elin monta vuotta sumuisessa kuplassa. Silmät näkivät ainoastaan sen minkä halusivat nähdä, ögat elivät ihan omaa elämää. Kaikki perusaistit olivat peitettyjä.
Olin mukavasti turttunut. Kävelevä kooma hahmo.
Mutta, olen kyllä viime aikoina ollut ajoittain yhtä selvää kuin pässinlihaa. Alkuvaiheet olivat vähän muuta kuin haastavia. Aistit yksinkertaisesti ylikuormittuvat heti aamusta lähtien, raittiuden ja stressihäiriön yhteiset ammu paukut. Voi hitto tätä päätä.
Onneksi olen löytänyt mm. kirjoittamisen lempeät löylyt. Minun aivot toimivat ajoittain täysin rajattomana, onko se sitten synnynäinen " lahja " vai lopullinen pamaus joka odottaa jokaisen kulman takaa? En halua tietää.
Joskus koen että olen viimeisen leikkauksen tarpeessa. Mitä se nyt ikinä tarkoitaa? Että joku saatanan taikuri poistaisi streesihormonit minun väärin asennetusta käyttöjärjestelmästä.
Rentoutumis harjoitukset toimivat, muistakaa hengittää syvään, ja hitaasti. Nauttikaa luonnon antimista, ja hyvästä musasta, ja mielellään oikeassa seurassa. Tanssikaa kaduilla, laulatkaa mielellään omassa suihkussa. Eli tehkää jotain oikein kivaa mikä ei muistuttaa päihdesirkuksen pellejen näytelmät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti