Joo, niitä lavakeikkoja. Tämän raittiuden aikana olen neljä kertaa päässyt höpöttämään yleisölle. Onneksi nämät lavat olivat kestävämpi sorttia kuin pahviset kaljalavat. Kaljalavojen päälle olen päihtyneenä hyppinyt, en jaksanut repiä käsiin niitä auki. Livenä en kyllä hyppinyt kuin kännikalat tekevät.
Onhan se ihanaa kuin on nykyisin myös muuta kerrottavaa kuin baariressuista väsätyt wc-tiloihin päättyneistä seikkailuista. Olen kirjoittanut omasta rakkaudesta luontoon, ehkä enemmän kuin tekstigurut ovat sallineet. Sillä on minun toipumisessa ollut aika hiivatin suuri merkitys.
Luonto on sinnikäs, kaunis, haastavaa ja rehellinen, ja paljon suremmalla skaalalla kuin yksikään yksilö. Hän on minun korkeimman tason vittuilun puutarha, ja se on täysin fine. Luonnon lähettämät viestit ovat selkeitä, ja niitä täytyy ainoastaa oppia kuunnella, nähdä ja aistia ihan miten haluaa.
Minulle se on aina toiminnut yksinäisyyden vastalääkeenä, ja viihdyn hänen lavalla. Hitot pahvilavoista, minä olen pölkkypää. Niin minun kuuluu seisoa pölkyn päällä, vai mitä? Tänään muuten näytetään mistä pölkystä se Suomen lätkäsankari on veistetty, onko hän lahopää vai jalokivipuu? Illalla se selviää, tsemppiä kaikille tasapuolisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti