Jälkilöylyjen alkulämpö

 Ekat päivät, joskus ne sujuvat helposti, joskus otetaan muutama askelta taakse. Olin ennen tosi vaikeasti lähestettyvää, en halunnut monia sieluja osaksi omaa elämää. Annoin liian usein väärille luvan astua mun yli, ja se kostautui. 

Mutta, miten se on mahdollista että uusi tukihenkilö jolla on kaikki tarvittavaa tietoa meikäläisestä syynää minua kuin petturi? Se on aika rasittavaa jos joutuu joka kerta todistaa että on aito toipimishalukkuutta. Papruissa varmaan lukea että olin tosi taitavaa livahtaja. 

Näkykö se piirre meitsin naamasta? Onneksi tietyt gurut osaavat lukea meikäläistä kuin kuoritonta sipulia.

Heille on lupaa tehdä meikäläisestä vaikka hillosipulin jos siltä tuntuu. Miltäs näyttäisin puristettuna vihanneksena? Herkkulliselta? Pilantuneelta? Tölkkitavaralta? Aika näyttää. 

Joskus toipumisen prosessi muistuttaa kiertotalouden meininkiä. Vedetäänkö uudesta vai vanhasta narusta? Onko se naru kestävää? Minä en ainakaan ota syyt niskaan jos joku huonosti punottu naru repiä kahtia.

Annan ihan mielelläni vähän siimaa, mutta osan omiin voimiin napata koukusta kiinni. Yksi tärkeää koukku on isketty, se aito elämänhalun koukku. Kampailen ainoastaan yhden menneisyyden kummituksen kanssa, ja se asia kuuluu ainoastaan siile valitulle ja toivottavasti oikealle ihmiselle. Elämä on oikeasti joskus suhteettoman suhteellinen, repikää siitä!