Hulluden päivät pyörivät aivoissa, se tapahtuu aina kun on aika suurten muutosten edessä. Se vanha vitun pelko iskee, että alan taas hylätä oman itseäni ennen kuin joku läheinen pääsee sekoittamaan pakkaa.
Olin viimeisten käyttövuosien niin usein yksin pihalla että mun sekopää keksi mulle olematonta seuraa. Tein yksi ilta oikeasti ruokaa, ja huomasin että tein sitä niin paljon että se riittäisi ei aidoille vieraalle.
Juttelin niitä näitä ja näin ainakin viisi " ihmistä" omassa keittiössä. Olin valvonnut viisi päivää ja katselin yhtä aikaa kokkauksen kanssa englannin kielistä elokuva ja kuulin näyttelijöiden puhua Saksaa.
Söin muiden kanssa ja sitten iski psykoottinen kramppi. En muista milloin heräsin ja en todellakaan tiennyt kuka tai missä olen.
Heräsin keittiön lattialla omassa oksenuksessa, ja ainoa esine mikä oli handussa oli lihanuja. Olin raivon vallassa hakkanut muuan kattilaan paskaksi ja oma pää oli auki.
En uskaltanut hakea apua, vitut pelastuksen enkeleistä. Minä, haavat ja omat sisuskalut lattialla, loistisuoritusten helmi. Olen kovin doku ikinä, se osoittautui pahaksi harhaluuloksi. Tämä tapahtuu noin vuosi ennen kuin päätin skarpata.
En jaksanut kuunnella herätyskellojen piipitystä, kuka vittu viitti itkeä meitsin paskojen perään? Vastaus oli tyly luokkaa. Nobody gives a fuck.
Vitun tyhmä juopon väite, minä oikeasti välitän, nyt.
En leikki enään pätkääkään tämän pirun kanssa, enkä jättä muita aitoja halukkaita varjoon.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti