Huomenta kanssa toipuvat, tämä sivusto on vielä lapsenkengissä, ehkä vielä vähän sekavaa, mutta yritys on kovaa. Asun Helsingin Kaupungin päihteettömässä asumisyksikössä, muutin tänne viime vuoden Elokuussa koska aloitin lähes samaan aikaan pitkään kestävän päihdekuntoutuksen.
Minulle tavallaan sanottin että se kuuluu pakettiin että asuu paikassa missä ei käytetään päihteitä. Meitsi oli ihan jippiayeah siitä jutusta. Asuin ennen sellaisissa räkälöissä missä tunsin olevani kotona myös radalla. Ja olin tietenkin.
Täällä on valitettavasti vaalinut sellainen tilanne että noin parin viikon välein joku rekahtaa, ja ihan alusta lähtien. Tämä yksikkö sijaitse Roihuvuoressa, en tiennyt että Stadissa on kaupunginosa nimeltään vili itä.
Jopa ammattilaiset ovat ihmessä koska olen pysynyt putsina, oma kasvatus on kieltämättä auttanut minua handlamaan tätä kaaosmyrskyä ilman että olen joutunut pyörteiseen. Omalla asenteella, toipumis halulla ja elämän rakkaudella on merkitystä.
Periksi ei anneta, no more. Minulle on vasta viime aikoina selvinnyt mikä se meitsin pohjakokemus oli. Uppoin jo teininä niin syvään ojaan että koko käyttöura oli pelkkä hukkumista. Välillä pääsin ylös, mutta en tajunnut että seison juoksuhiekassa.
Tämän sairauden luonne pakottaa uskomaan omat paskat, minä olin alku puhtaudessa sitä mieltä että saatan olla patologinen valehtelija, tai vielä pahempaa, sosiopaatti. Olen ylihuolehtivaa, en ole lähesriippuvainen. Kaksipuolinen miekka.
Olen kokenut sen luokan traumoja joista moni ei vältämättä selviä. Ne saivat minut sulkeutumaan, pelkäsin kuoliaakseen omat aidot fiilikset, ja annoin pelolle luvan otta minun käytöksestään ja teoistaan kontrollia.
En ole ikinä ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta henkisesti kyllä. Pelkäsin hylkäämistä, ja hylkäsin ennen kuin meitsiä hylättiin.
Mutta, meitsille on aika pahan luokan rinnakais addiktio, rakastin tuska. Haukeuduin ihan tietoisesti seuraan missä tiesin etukäteen että sattuu, oikein pyysin ja vaadin sitä. Uskoin että olen syntynyt kärsimään, ja aina kun joku läheinen teki virheen, tunsin syyllisyyttä.
Elin monta vuotta siinä uskossa että minun tarkoitus on tehdä tappotahdissa duunia ja vetää kamaa samaan malliin. En päästänyt monia ihmisiä lähelle, moni pelkäsivät minun vihaista katsetta. Kannoin ylpeänä omaa taakka ja olin sitä mieltä luonnon kärsimys menee meitsin piikiin.
Ei mikään ihme että kaman käyttö lähti ihan totaallisesti käsistä. Olen tullut kovan duunin tuloksena viihdoinkin siihen pisteeseen että en syytä itseäni omasta sairaudesta. Olen viiden tähden vertaistuen voimiin ymmärtänyt että olen vastuussa omasta toipumisesta, ja että se on meitsin velvollisuus.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti