Tämän aamun ilme, mitä siitä voi päätellä? Miettimismyssy hukassa. Mihin suuntaan olemme menossa? Se vedettiin hatusta, hitot myssyistä. Moni about tuttu ihminen on käyttäytynyt viime aikoina kuin kauhuissa olevaa kauriin pentu.
Eläimellistä menoa, me olemme eläimiä. No doubt about it. Sen huomaa kuin saa edes kerran päivässä rakentavan keskustelun aikaiseksi. Ulvonta, haukkua ja ajoittain turhaa piipitystä, näillä mennään.
Olen oppinut lukea surun ihmisten silmistä, vaikka he käyttävät maailman luokan suojamekanismia peittäkseen sitä luonnollista tunnetta. Mutta, miksi pelko on helppo peittää? Kun on itse tuntenut sen jopa omassa suolistossa, näkee muissa ihan selvät merkit.
Pelko, käsiteltynä, on täysin aliarvostettu voimavara. Se antaa aika paljon potkua, jos oppia ohjata sitä oikeiseen kohteeseen. Se voi toimia oman elämänhalun moottorina, jos jaksaa hyväksyä sen peikon. Minä pelkään jokaisesta aamusta lähtien mitä meidän pallerolle tapahtuu, ja se on realistinen pelko.
Se on fakta, toipumisessa pitää antaa ympäristön turvallisuudelle painoarvoa, ja se koskee tietysti ihmissuhteet. Voiko se oikeasti olla silkkaa tuuria että tutustuu hyviin tyypeihin? Heitä on monissa kulmissa odottamassa että joku tulee ja pyytää tanssimaan.
Liian moni meistä suhtautuu turvallisiin ihmisiin vääriin. Heitä pidetään tylsänä, heikkoina ja epärehellisenä. Se on kieltämättä vaikeaa käsittää että joku toinen addikti voi hyvin ja tuntea itsensä vieraiden seurassa turvattuna.
Moi sana ei ole vaikeaa ensimmäinen askel. Kun kysyy joltain miten menee ja vastareaktio on tyly, voi yrittää hellästi perustella minkä takia sen toisen vointi kiinnostaa. Me emme selviää yksin, me tarvitsemme toisiamme.
Minä pelkäsin jo nuorena jopa omat tunteet. Ja sen myötä muita ihmisiä. Pahinta mitä voi pelkotiloissa tehdä, minulla on kokemusta, on jäädä oman pään seuraan, ja yksin. Se on meidän aivojen luonnollinen reaktio että he boostavat pelottavat tunteet ja ajatukset.
Sen ihanan kauhuskenarion voi oppia tunnustelemaan, se toimii kun tutstuu omaan kehoon. Kylmä hiki, sydän tykittää, raajat tärisevät tai näkö sumenee. Voi jopa pyöryttää, ja jos siitä seuraa vielä kovan luokan oksennus, se piru on päässyt irti.
Hengittäminen, nenän kautta ja suun kautta ulos, ja hitaasti, kiitos. Se autaa varsinkin silloin kun voi ennustaa että kohta saattaa kolistaa. Tuntuu varmaan mahdottomalta ajatukselta, mutta pelon tunne menee yleensä ohi. Jos paniikki jää päälle, on todennäköisesti kyse jostain vakavasta ongelmasta.
Sen asian suhteen en halua neuvoa. Jos ei muu auta, menkää ulos huutamaan ja kovaa. Ehä joku empattinen ihminen kuulee ja on ehkä auttamishaluinen. Älkää jääkää yksin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti