Yö meni täysin pipariksi, ilmeisesti stressitasot purivat tass vaihteeksi persuksiin. Siltä se ainakin klo. 01:30 tuntuu. Välillä mietin mitä hittoa minua vaivaa. Kävin kasvojen ihomuutosten takia lääkärillä. Teiniajan finniunelmat ovat palaneet. Se oli vaikkuttavaa aikaa. Itsetunto mureni entisestään.
Nyt tiedän omasta itsestään aika paljon, tunnen itseäni. Tarpeet, halut, unelmat jne. Kirjoitan tässä välillä rankkoja juttuja, koska sitä se päihdresirkus, ja sen ympärillä pyörivää elämä on. Haluanko elää? Voitte lyödä lisää vetoja siitä, jos huvittaa.
Mitä tein aikaisemmin on tehty. Jokaisella on oma menneisyys, ja sen paskan täytyy ensin selvittää, ja sen pääteksi yksinkertaisesti hyväksyä. Kuvassa mun takana on nousevaa torni. Hitot perspektiivistä. Se on torni.
Sen alla on perusteet, tämä maa on kivinen planti. Monista jutuista voi selviytyä, noustaa takaisin pystyyn ja jatkaa matkansa. Vastoinkäymiset saa käänetty voimavaroiksi kun kuuntele oikeasti sitä toipuvan ääntä. Mun omat stressitasot ovat toimineet moottorina omassa toipumisessa, vitut finneistä. Minulle sanottiin alkuvaiheessa, kiitos Jonna V., että voin ajoittain suhtautua omaan toipumiseen kuin se olisi mun duuni.
Ei tarvitse varmaan kahdesti arvata nappasiko kunnon duuni narkkari sitä istutetusta siemenestä kiinni. Ei saa ylisuorittaa, mutta laiskotetlulle ei ole minun toipumisessa tilaa. Olen ehkä pikkuhiljaa palamassa työorjien päiväkerhoon, aika näyttää.
Jatkan monien pysähdyksen taktiikalla, koska ikä ei tule yksin. Jatkaan hengittämistä, syömistä, lepäämistä, ja elään joka päivä sen verran täysillä kuin kroppa siettää. Elämä on myös meitä eläviä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti