pisteet

 

Yksi kirkas ja talvinen aamu Herttoniemessä. Olin matkalla kuntoutuksen, kuuntelin hyvää musaa, nautin auringosta ja koin lievän tunnemylleryksen. Ei sitä hälyttävää luokkaa, vaan hetkellinen toivon paukku kiersi kehossani. Tulevaisuuden mahdolliset kuviot tervehtivät läheltä. 

Kaiikki tuntui silloin taas todella suhteelliselta. Ja totesin että riitän juuri sellaisena kuin olen. Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta jokaisen toiston yhteydessä se olo voimistuu. Tunsin yhtä aikaa sitä mitä tarvitsen ja myös haluan. Nämät kahdet erilaiset asiat voivat joskus löytää toisiinsa. 

Auttaminen, ja sen mahdolliset tavat. Tapoja on lähes yhtä monia kuin auttavia, ja oikean tavan löytäminen on aika pitkää, ja raskas prosessi. Silloin täytyy olla tietoinen siitä mistä niitä resursseja revitään. En puhua rahasta, tarkoitan näitä vähän mystisiä " henkisiä " voimia. Boohoo, sanoo joku kummitus.

Näiden kokemuksien parissa on hyvää tuntea aitoa sisäistä turvaa. Minäkin eksyn kartalta, viimeiksi eilen. Sain vähän tylyn luokan palautetta, mutta se oli odotettavissa. Olin aika hyvin valmistautunut, ja suhtauduin rakentavalla tavalla tärkeisiin henkilökohtaisiin asioihiin. 

Vene ei kallistunut pahimman kerran, kävin plutamassa, mutta en hukkunut. Selvisin ilman pelastusrengasta, mutta tartuin ilalla elämänlankkaan. Annoin itselleni lupaa levätä ja lohduttin itseni. Olen viime aikoina osannut hallita pahan luokan stressikohtaukset, koska olen oppinut pysähtyä oman itseäni ääreen. 

Olen kuntoutuksessa saanut reilusti tarpeellisia työkaluja, ja ne mahtuvat tunteiden lokeroihiin. En ole avaintakaan hukannut, tällä kertaa. Nyt goisaamaan, öitä kamut.