Kuntoutus, ja minä......

 Päihdekuntoutus. Täh? Kuuluin itse aikoinaan siihen jengin joka haukkua sitä ihan turhaksi touhuksi. Suhtauduin siihen kuin se olsi yhtä tärkeää pakkopulla kuin päivittäinen vessankäynti. Mä oon vaan kuntoutuksessa täällä, ei mua kiinnostaa kuulla mitään koko elämän kattavia neuvoja. Kukas te luulette olevansa? En tietenkään sanonut tällaisia juttuja ääneen.

Vuodet 2016-2017. Olin kolme kertaa katkolla, ja jatkoin muina miehenä laitoksen ja avokuntoutuksen leirin läpi. 3 kertaa, yhdessä saakelin vuodessa. Itse mokasin, koska en ollut rehellinen, ja retkahdin. Olin päihtyneenä avokuntoutuksessa. 

Stadin kamahoitsut ovat tietoisia, se riitää. 

Silloin pelkäsin että joku surealistinen kissapeto käy päälle. Tietyt tehtävät aiheuttivat pelkoa, ja osa niistä olivat oikeasti aika naurettavaa luokkaa. Olen oikeankätinen, ja kuvittelin että tämä show hoidetaan vasurilla.

Hitot ryhmistä, tai ylipäätänsä auttavista tahoista. 

Aloin jo Tammikuussa 2021 keskustella suhteellisen avoimesti ammattilaisten, ja vertaisten kanssa. Sain niin paljon infoa että korvat meinasivat lähteä lentoon. Olin koko hiton kevään ajan etäryhmissä. 

Se soli minulle sopivaa. Minä, ja ihmiset. Aloitin Kesäkuussa 2021 K1 nimisen avokuntoutuksen. Alkuhaastatelussa kerroin että olen kiinnostunut Mankeli nimisestä avokuntouksesta. K1 kestää 2 viikkoa.

Minulle sanottiin että hitaasti tule hyvää. Mua tutkittiin vähän, onks tästä pojusta siihen. Olin niin paksun kuoreen peitettynä että ei ollut mikään ihme että katsottiin vähän miten menee.

K2 kuntoutuksen aikana solmut löysättiin vähän. Siellä oli neljä viikkoa aika miettiä aika paljon mitä tulevan pitää. Ulkona oli niin kuumaa että se ajoittain jopa sulatti mun jääpaloista koostuvan suojamuurin. Se oli hyvä prosessin alkulämmitys.

Tämä rumba oli Heinäkuun loppuun mennessä tansittu. Olin koko ajan yhteydessä omien hoito kontaktien kanssa. Minua kutsuttiin Mankelin alkuhaastateluun. Keskustelin yhden ohjaajan kanssa. Se oli alku. Jos en ihan väärin muistaa seuraavana vuorossa oleva happening oli Mankelin yhteisöhaastatelu.

Se meni hyvin. Kerroin aika avoimesti kuka olen, ja miksi olen pitkän päihdekuntoutuksen tarpeessa. Mun piti sitten odottaa yhteisön päätöstä. Kaksi tuntia, no joo. Kaikenlaisia ajatuksia, fiiliksiä ja snadi epätoivo.

Onko minusta siihen? Kestäänkö minä? Pitäsikö itkeä vai huutaa? Pimpelipom, puhelin soi. " Tervetuola, olet hyväksytty yhteisön jäsen." " Kiitos. "

Muutaman päivän jälkeen alkoi kuuden kuukauden prosessi. Ensimmäisten viikkojen aikana epäilin vielä. Onko tästä mitään hyötyä? Sitten potkin itseäni taas persuksiin, ja päätin että kyllä se tästä. 

Tunnetasolla tämä prosessi muistutti aika lailla kaikesta mitä olen kokenut, ja myös siitä mistä olen jäännyt paitsia. Me saattiin joka Torstai kotiin viettävät tehtävät. Kunnon plussa- ja miinus combo, mutta erittäin hyvin räätälöittyä. Sain itselleni sopivia tehtäviä koska olin alusta lähtien rehellisempi kuin ikinä ennen.

Tottakai minäkin yritin alussa saada omat traumat koko sirkuksen pääaiheeksi, mutta se ei mennyt läpi. Hold your horses, niin kuin länkkäri sankari neuvoi. 

Eli minä, ja ihmiset. Opin tämän kuntoutus kokonaisuuden aikana suhtautua muihin sellaisenaan kuin he ovat, ja myös omaan itseen. Siitä tunnen edelleen suurta kiitollisuuta.   

Ai suositteleenko minä tätä hoitomuotoa? Kieltämättä, kyllä. Siitä tuli osa minun elämän langasta, ja en meinaa ikinä enään päästä sitä irti. Olenko valmis? EN. Olen hyväksynyt että tämä sairaus on elinikäinen kumppani, mutta en jaksaa enään keratakaan aloittaa yhtä tiivistä suhdetta tämän ns. rakkaan kanssa. 

Olen periaatteessa kiitollinen siitä että olen elossa, ja voin nykyisin paremmin kuin ikinä ennen. Pienet paskat eivät enään vaivaa, olen löytänyt sen pitkään kaivatun sisäisen turvan. Se heiluu vielä, mutta aika saa näyttää minulle senkin asian.