Pelko, monien miesten lempiaihe. Mutta, sitä täytyy jossain vaiheessa kohdata. Lapsille ei ole muuta vaihtoehto kuin huutaa, itkeä ja mennä piiloon. Mekin, aikuiset addiktit, pyrkimme pysyä piilossa.
Minä join, ja vedin monta vuotta yksin. Luulin että olin löytänyt elämäni rakkauden. En perkele tajunnut että pelkäsin lähes kuolliakseen että menetän mun rakkaan " kumppanin ". Olen vasta nyt päässyt siihen ymmärryksen että en ole oikeastaan ikinä aidosti rakastunut muita.
Jos tykkää toisesta ihmisestä, tai luulee olevansa ihastunut on täysin eri asia kuin rakkaus. Minun käsitykseni mukaan rakkaus on monimutkainen jutska, aidossa rakkaussuhteessa saa kyllä joskus sitä mitä on tullut tilattu.
Minä olen aina hylännyt ennen kuin minua hylätään. Se on kyllä jännä juttu miten paljon hylkämisen pelko on vaikkuttanut minun elämään. Ja 33 vuoden suhde jättää kieltämättä jälkeensä. Mä en jaksa surra joka hiton päivä.
Onneksi tietyt ihmiset ymmärttävät mistä olen tullut, tietyistä tunteista on vielä vaikeaa puhua. Olen yli vuosi sitten antanut itselleni luvan aloittaa alusta. Siis elämän. Olisin jo heti alusta alkaen halunnut saada kaiken minkä olin menettänyt, tai niitä asioita joista olin omista päätöksistä johtuen jäännyt paitsi.
Annoin itselleni myös luvan nauttia raittiudesta. Ja nautin edelleen, mutta välillä tietyt tunteet vievät voiton. Noin pari viikko sitten heräsin aamulla, ja olin vielä painajaisen kahleissa. Hylkämisen liittyvä uni. Pystyin vasta iltapäivänä ajattelemaan jotain muuta.
Totesin kuitenkin että se on vielä tässä vaiheessa parasta käsitellä niitä asioita jonkun muun kuin tuttavien kanssa. Uskallaan edelleen keskustella avoimesti asiasta, se ei tuottaa mitään vaikeuksia. Yksityiskohdat ovat monille liikaa.
Itkekää sieluinne kyllyydestä, huutakaa seinälle, ja muistakaa hengittää hitaasti. SE siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti