Pimeä lapsuus, tämä oli tavallinen öinen näky meikäläisen huoneessa. Valo oli ainoa turvallisuuden lähde kun himassa alkoi paukkua. Joku itsensä äidiksi kutsuva muoviakka tuli selittämään että kaikki on hyvin, ja käski sammuttaa valot.
Olin monena aamuna niin pelosta lamaantunut etten uskaltanut noustaa sängystä. Tämä pelkoveikko oli pitkään, pitkään mun repussa. Tämä ihana tunne opetti minulle aika saakelin hyviä suojamekanismeja. Harjoitelin jo teininä pahiksen naaman tekoa. Peilin edessä.
Nuorena hölmönä en tietenkään halunnut uskoa että mun maskeradille nauretaan. Akuisena aloin sitten käyttää suulista, ja henkistä väkivalta kun mua katsottiin kuin varsinaista idioottia. en keksinyt mitään muuta keino näyttää mun tuska kuin huutamalla.
En tietty saannut ketään kuuntelemaan, olin niin häpeässä omasta olemuksesta että raivoin itselleni, ja taas peilin edessä. Moni mietti varmaan miten tällaisesta säälittävästä pelkurista voi tulla ihminen. Kuulkaas, se on minulle ihan samaa.
En koe mitään velvollisuutta selittämään kenellekään että olen kovan työn tuloksena löytänyt uuden elämänhalun, ja tiedän mitä oikeasti pelkään. Ilkeitä, ylimielisiä ja teeskentelviä ihmisä. Niistä olen täksi päiväksi saanut tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti