tähtihetki

Luonto, hän jaksaa kyllä lohduttaa. Hän luo minussa ihan oman luokan yhteenkuuluvuuden tunteen. Hän aiheuttaa minussa realismin riippuvuutta. Hän saa minut nälkäiseksi, myös tunnetasolla. Ehkä olen taas etsimässä sitä ns. viimeistä leikkausta, sitä loputonta turvaa. Tiedän että se hetki ei ole lähelläkään vielä. 

Joskus haluan sulauttua takaisin mereen, anna sen viedä, ja kauas. Ne on näitä hetkiä kun minulle selviää että minun fyysisellä olemuksella ei ole varsinaisesti yhtään väliä. Olenko liian nöyrää hänen nähden? Ehkä, ehkä en. 

Se vaan kuuluu tähän saakelin tautiin että meidän täytyy kokea jotain itseämme suurempaa. Kuulostaa lapselliselta, mutta koen kiitollisuutta että tunnen tämän lohdun. Oman äitini "antamaa" rakkaus ei pääse des lähellekään tätä tasoa. Öitä.