Luonto, se jaksaa sinnitellä. En tiedä teistä, mutta minulla on viime aikoina ollut sellainen fiilis että joku uusi sisäinen kukka puskee itsensä ihostani läpi. Se tuntuu alussa kyllä oudolta, luulin että mulla alkaa joku kehollinen keski-iän kriisi.
Se on vain näin että keho toipuu eri vaiheissa kuin lopettaa mömmöjen syömiset. Se vaatii kyllä myös sitä oma panosta. Sännöllinen itsehoito on se sopiva kehollisten lukkojen avain. Se on itseasiassa aika hiivatin vapauttavaa kun pitää itsensä jonkinnäköisessä kunnossa. Minua ei haittaa paskakaan että alkaa olla snadi papparaisen maha.
Oma keho voi oikeasti kuunnella, myös muissa tapauksissa kuin vuosisadan vessahädässä. Ja, jos te asioitte muiden kanssa niin pitäkää PLEASE omasta hygieniasta kiinni. Joskus toivon ihan oikeasti että olisi joku mobiili vessapytty ja saippuapullo messissä. Kyllä nyt vittu jokainen tietää että luonto kutsuu, ja aina voittaa.
Osa-aikainen pikku tarkkuus kuuluu tähän pakettiin, piste. No, se siitä. Jatketaanpas elämästä. Se vie raittiina aivan uskomattomin suuntiin. Mennään valoa päin niin kauan kuin sitä riittää, ja muistakaa olla menemättä punaisia päin. Pappa kiittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti