Olenko yhden Euron arvoinen? En kysy sitä itseltäni.
Kun kuuntelee kuntoutujien ihmissuhde tarinat rupeaa ajoittain tuntuu siltä että he pitävät itseään panttitölkkien arvoisensa.
Itsekin olen hiljentynyt paskakohtelusta johtuen, ja nimenomaan kooma olotiloja aiheuttavalla päihde määrillä. Voin kokea itseäni onnekaaksi kun olen pysynyt hengissä.
Mutta, montako läheltä piti tilanteita täytyy sietää? Minä tiedän miten mahdottomalta se tuntuu kun pitäisi päästä kahlitsevasta ihmissuhteesta irti.
Se vaatii radikaalisia rajojen vetämisiä. Jos oikeasti haluaa elää arvokasta elämää niin on vain vedettävä sitä pilkku I:n päälle.
Ei enään, se on ollut minulle toimiva, ja lähes päivittäinen mantra. Vaikka minua oikein koulutettiin kotona henkisen sodankäynnin asiantuntijaksi en ole oikeastaan sen pahemmin joutunut käyttämään niitä aseita.
En ikinä suostu aiheuttamaan kenelläkään samanlaista henkistä kidutusta kun olen kokenut.
Pidän mieluummin turpani kiinni, ja kuka ei olisi päihtyneenä sanonut asioita joita kaduttaa. Minä reagoin edelleen erittäin voimakkaasti jos huomaan että heikompaa ajetaan nurkkaan.
Onneksi olen oppinut pysymään rauhallisena, mutta tietyt rajat ei kande ylittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti