höyryt

 

Onneksi oma pää ei ole litteää, se olisi vasta ollut traaginen lopputulos. Prässätty on ja likapyykeistä tuli ilman kemiallisia "pesuaineita" puhtaita. Eli selvisin intensiivisestä kuntoutuksesta hengissä ja eheytyneenä. 

Tästä on hyvää jatkaa toipumisduunit. Yksi guru sanoi minulle vähän ali vuosi sitten että minun kannattaa suhtautua omaan toipumiseen samalla tavalla kuin duuniin. Pidin sitä alussa vapaalippuna työnarkomaanin roolin palautumista ajattelleen. 

Alku tuntuukin urakalta. Olin lähes 5 kuukautta putkeen etäryhmissä, ja parhaimmillaan viisi kerta päivässä. Otin yksinkertaisesti itseäni peffasta kiinni, koska oli pakko. En olisi tänä päivänä elossa jos en olisi tehnyt radikaaleja elämän muutoksia. 

Jengi piti mut ihan hulluna, kysyttiin koko ajan että "miten sä kestät ?" Sanoin että nautin toipumisprosessista, ei kaikista mitä siihen liittyy, mutta tehty päätös on tehty päätös. Onhan tämä rankka laji, toipumisen vaiheet elävät välillä ihan omaa elämää. 

Mutta, miksi ihmeessä pitäisi antaa periksi? Se olisi ihan sama kuin luovuttaisi oman elämänhalun jollekin orjapiiskurille. Se on mahdollista kestää lähes mitä tahansa kun on oppinut pitämään istestään huolta. Ympäröivät ihmiset voivat edes joskus paremmin kun itse voi hyvin.