Luonto ja toipuminen

 

Oli pirun kylmä aamu, Etelä-Suomen talvea nähden. Kuvan nappasin päivä ennen Suomen itsenäisyyspäivää. Mitä tämä kuva kertoo? Että kannattaa jatkaa tätä ylösnousemista vaikka mieli ja kroppa ovat jo viettämässä talviunia.

Eli yritän sanoa että luonnon sinnikkyys on hyvä potkuri toipumusväsymyksen iskiessä. Me addiktit tehdään omasta jutusta niin turhan päivän dramattista että se rupea suoraan sanottuna tulemaan omista korvista. Se on aika säälittävä miellyttämistapa. Onhan se alkuvaiheessa päivän selvää että jutut paisutaan omassa päässä.

Ihan oikeasti, mikisi ihmeessä se saippuaoopera svengi jää niin monille päälle? Minusta tuntuu siltä että monilla on ihan täysin väärä käsitystä siitä mitä se ns. samaistuminen tarkoittaa. Se ei ole sama asia kuin toisen ihmisen tunteiden imaisua ja että samalla otetaan niitä ikiomaksi. Samaistuminen tarkoittaa sitä että osa astua vähäksi ajaksi toisen kenkiin.

Eli, että pohditaan miltä toiselta tuntuu ilman että vertaillaan sitä kokemusta oman jutun kanssa. Eli, omat paskat varjoon ja oppimismatka voi alkaa. Näin se aito vuorovaikutus toimii, ja tällä periaatteella voi auttaa muita ja oma itsensä. 

Addiktiosairaus on luonnon lapsukainen, niin kuin me olemme. Tämän ekologisen sairauden säännöt eivät päätee toipumiskulttuurissa. Meidän täytyy irtantua sen otteesta ja antaa aitojen luonnon voimien ohjata meitä kohti valoisampaa elämää.