Mitenkähän tämän tunteen voisi sanoilla ilmaista? Yritetään. Luonnon oma bonus järjestelmä toimii, vaikka hän on pahasti kallellaan.
Me ihmiset joudumme antamaan toisilleen meikäläisten ötököiden todellista rakkautta. Muuten meidän vaikeuksissa olevalle yhteiskunnalla ei ole toivoa.
Kutsukaa minua toiveekaaksi hölmöksi, minä en poistu valitulta polulta. Olen aiheuttanut enemmän kuin tarpeeksi haittaa ja vahinkoa rakkaille, ja se ei todellakaan ikinä ollut tarkoitus.
Olin hajonnut pelkkuri, epätoivon maratonin voittajaa. Luulin että kaikki ansaitsevat samat tuskat kuin omat. Inhosin itseäni ja muut kahdella jalalla kävelevät, paitsi niitä aitoja sieluja jotka kestivät minun draamat.
Hyvittämisen tarvetta? Siitä voitte lyödä vetoa.
Tiedän että ylihuolehtivalla toiminnalle ei synny muuta kuin säälittävä jälkeää. Mutta, en ole vielä päässyt minun lapsuuden aivopesusta täysin eroon.
En usko enään niihin paskoihiin, uskon siihen että hyvän täytyy syntyä pahasta, muuten ei voi oppia arvostamaan sitä hyvää.
Tämä teksti liittyy aika lailla oman surutyö prosessin, ja sen täytyy mennä juuri näin. Haluan luoda toivoa herättävän toipumisympäristön, eli miinus ja plussaa, tasapainossa.
Minä en suostu antaa läheisten ja muiden sotureiden jäädä oman varjoon.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti