Tämän kuvan napasin kun lähdin piripäissään dalamaan, ilman varsinaista suuntaa. Syksyllä 2019, se oli sellainen elämänvaihe jossa en enään jaksanut välittää omasta itsestään. Tai muista. Olin aloittanut opiskelut, mutta olin ihan omasta tyhmyydestä johtuen sairaslomalla. Ainoastaan sormi oli pakettissa, loput mun kehosta, ja mielestä olivat samassa kunnossa kuin litteää kartonkipakkaus.
Ne olivat niitä aikoja, mutta tänään oli taas yksi niistä päivistä kun koen suurta kiitollisuutta siitä että aloitin toipumisen. Välillä olen ihmeessä että olen noussut pohjasta, ei kyllä yhtä korkealle kuin Kallion kirkon torni. Jopa tämän kuvan valoisat kohdat luovat omassa sydämessä toivoa.
Se on jännää että muiden auttamisella saan oman elämän parempaan tasapainoon. Omantunnon kuormitus rupeaa painaa vähemmän. Kuulostaa itsekäältä, mutta olen sitä mieltä että se ei ole sitä. Se on erittäin tärkeää että muistaa hoitaa myös oman hyvinvoinnin.
Se on mahdotonta auttaa muita jos itse voidaan huonosti. Se meinasi minultakin unohtua, mutta olen edelleen valmis ottamaan avun, ja tuen vastaan. Auttavien, ja autettavien välinen suhde on kaksisuuntainen. Mutta, se on päivänselvää että auttavan anti on oltava suurempaa kuin se tuki mikä otetaan nöyräänä vastaan.
Öitä kamut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti