Lovechild

 Buongiorno! Huomasin olevani yhtä hölmistyneenä kuin ennen, kun puhutaan rakkaudesta. Mikä se rakkaus on? Meille addikteille se on todella vaikeaa hahmottaa rakkauden todellista luonnetta. Varsinkin jos on jäännyt paitsiossa tämän tunteen kentällä. 

Pretzeleiden joukossa tuntuu tällä hetkellä olevan ennemän logiikka kuin omassa tunneelämässä. Rakastan rapeita syöttäviä. Se rapsakka soundi mikä lähtee kuin pureskelee kaikki maailman keskejä on yhtä ravistelevaa kuin sen ns. rakkauden löytäminen. 

Pidin rakkauden saamista täysin mahdottomana. Ne harvinaiset hetket, joku nainen kertoa minulle jopa itkien että rakastaa meikäläistä. En saanut edes mitään lohduttavaa suustani ulos. Lähdin sitten aina hetken kuluttua menemään, ja lupasin kiltinä poikana että palaan asiaan. Lupauksia, lupauksia..........

Ne jatkuvat pettymykset jonka koin jo lapsena estivät sen että osasin ottaa edes lohtua vastaan. Jossain vaiheessa päätin että parisuhteet eivät ole meikäläistä varten. Jos joku ns. puoliso viitasi jostain skidien tekemisestä, lähdin vittuun. En osannut kantaa mistään muusta kuin additktiostaan vastuuta.

Se tarkoittaa sitä että pidin päihteet tärkeämpänä kuin mitään, mitään muuta. Minä pelkäsin raittiina jopa omat tunteet. Mun tunnemaailma on ollut lapsuudesta lähtien yhtä sekaisin kuin tämän sirkuksen johtajan päivärutiinit. 

Olin yhtä sulkeutunut kuin säästöpankin turvaholvi. Olen aina ollut se kuuntelevaa puoli, vaikka tärkeimmät pointit menivät yhdestä korvasta sisään, ja sitten vatsan kautta ulos. En oikein ennen aidosti osaanut välittää muista, ainoastaan ajoittain. Sitten palasin omaan paskan joukkoon, ja itsetuhoinen päihteiden käyttäminen otti valtaansa. 

Kolmoisroolin varjot alkavat haihtua, ja menneisyyden muistot kirkkastuvat. 33 vuoden rankkaan sekoiluun mahtuu paljon. Mutta, nyt on pahimmat tunne solmut avattu, ja matka jatkuu. Olen nyt vasta ymmärtänyt että kun tunsin mukamas rakkautta, pelkäsin ainoastaan sitä että mun rakas madame addiction hylkää meikäläistä. Miksi vituussa en ole ennen uskaltanut hylätä häntä? Koska olin todella sairas, olin myös riipuvainen niistä tuskaisista painajaisista, ja rakastin niitä. 

Näin pahasti tämä sairaus väärentää meidän tunne-elämää, ja se vaatii erittäin paljon rohkeutta kohdata omat sairaat puolet. Se onnistuu parhaiten turvallisessa seurassa. Se pikku sievä pelkokainen tanssi nyt mun vasemalla olkapäällä, mutta olen oikeakätinen. Se osaa jo itse lentää hittoon, olen opettanut, ja hyvin.