Huomenta äijät! Me katukasvatit, mehän olemme kovia poikia. Kukaan ei voi meidän nyrkille mitään. Minä olen livenä nähnyt minne se puupäiden nyrkkien heiluttaminen vie. Me miehet kuvitelemme hallitsevan tätä sirkusta, mutta harvaa meistä oikeasti päärjää omiin voimiin. Kovan luokan kuore murenee jossain vaiheessa itsestään. Mutta, paikkia missä me sulamme, sen kande huolella valita.
Minä, ja nöyryys. Täh? Kuka siellä selittää jotain antautumisesta? Handut alas? Turpa kiinni? Voi hittolainen. En osaa oikein vieläkään aina varoa mitä, onneksi, suustani lähtee. Miessakit, kuulostaa ehkä joltain kuoropoikien päiväkerholta. Se ei ole sitä. Siellä vierailee toipuneita ns. kovia poikia. Se on yksi paikka missä ei naurataan meille ns. heikkoille.
Minä olen saanut sieltä ennemän apua omien traumojen hoitoon kuin olisin ikinä pystynyt uskomaan. En uskalla vieläkään muiden miesten seurassa itkeä, mutta se on ollut lähellä. Kyllä se itkupilli poika herää jossain vaiheessa.
Me miehet, me olemme ihmisiä. Ainoastaan ihmisiä. Minäkin kuvittelin olevani joku teräsaivoilla varustettu sankari. Olen pikkuhiljaa oppimassa että omien pehmeiden paikkojen näyttäminen on ihan fine. Sitä on jopa arvostettu. En ole ollut fyysisesti aggressiivinen, henkisesti kyllä. Yleensä olin se sivulla seisovaa tuppisuu, en ole ikinä ollut kiinnostunut mistään pyssysankari draamoista. Niin yllytyshullu en ole. Pojat ovat pässejä, varsinkin tänä viikonloppuna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti