Ai, että pitäisi luopua jostain? Päihteistä? Kyllä. Hitto, minkän tyhjiön he jättävät. Ei ainoastaan itselleen, salarakas jää, kumma kyllä, myös oman epäonnensa nojaan. Mitäköhän se luovuttaminen vaatii? Pitkän aikaan harkitun päätöksen. Piste.
En jaksaa nyt saarnata jostain mentettystä " rakkaudesta ". Miten sen tyhjiön täyttää? Ja millä? Ei mitään helppoa kamaa. Yksi raittis hetki kerrallaan. Kuulostako taas umpihullulta väiteeltä? Varmaan. No, mitä se istutettu elämänsiemen tarvitse kasvakseen hedelmälliseksi puuksi? Puhdasta ravintoa. Vaikka viiden tähden vertaistuen muodossa. Siitä olen saanut nauttia, ja nautin siitä edelleen.
Luovuttaminen on todella rohkeaa teko. Sen ymmärtää sitten kun tietää mitä tarvitsee. Eikä ainoastaan sitä mitä mukamas haluaa. Kun oppi kuuntelemaan oman raittiin sisäisen ääneen, voi päästä omien tarpeiden juuri tasolle. Siinä vaiheessa pääse turhista haluista eroon, ainakin vähäksi ajaksi.
Tämän piirustuksen tarkoitus on herättää toivoa. Kyllä se näyttää lastentarhan taululta, mutta me addiktit ollaan tunnetasolla aika lailla poispilattuja kakaroita. En pyydä anteeksi. Tämä on tosi juttu. Mutta, se on ihan ok. Ei tarvitse käpertyä häpeän synkkyyteen.
Se tekee oikeasti hyvää kun mietti miten hauskaa oli ajoittain, me kaikki olimme joskus skidejä. Jopa meikäläinen, kävelevää traumamöykky, muistaa hyviä aikoja. Koirien puruluiden kaluaminen sai jopa oman natsi mutsin pissamaan housuihinsa. Tää on tosi juttu.
Minä ja puut, olen ainakin tunnettu, ja suhteellisen taitava koirankepin heittäjä. Se on niin lohduttavaa kun kuvittelee olevansa kasvavaa puu. Mä tykkään koivuista, jääkikekko on pilannut sen mielipiteen. Öitä muksut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti