Aika läpitunkevaa katse! Se on kyllä ihailtavaa, miten koirat osaavat silmillään viestittää. Mul on tylsää, älä nyt jaksa napsia kuvia minusta. Hae kepin ja heitä!
Tämän kuvan otin talvella 2012. Se oli minun, ja Pinky koiran toiseksi viimeinen talvi Kuusamossa. Tämä jos joku otus osasi siettää meitsin sekoilut. Koirat kyllä yleensä elävät hetkessä. Mutta, tämä oli myös sama ilme kuin avasin ekan bisse tölkin. Pettymys. Taas mun pappa sammuu.
Meille meni monta päivä hukkaan, ja ainoastaan minusta johtuen. Päissä, duunissa tai tajuttomana. Kyllä minä aina ajoittain ryhdistäydyin. Meille oli kyllä paljon laatuaikaa, mutta ei pysyvää sellaista. Sitä se on. Addiktio on kaikkien käskijä.
Minä en ole vielä päässyt siitä häpeästä, ja syylisyydestä irti mikä liittyy tähän elämäni ainoan aitoon rakkaussuhteen. Olen myös rakastanut naisia, mutta olen jo lapsuudesta lähtien tykkänyt eläimistä enemmän kuin ihmisistä. Sitä vamma olen kantanut aikuisuuteen. Ei voi mitään. Minä istun siinä junassa.
Välillä tuntuu siltä että minä kusetan itseäni kun sanon että tykkään ihmisistä, mutta se on vaan oman pään sisäistä paskaa. Olen nuorempana oikeasti inhonnut ihmisiä. Minulle meni se oma aikaa ennen kuin tajusin että olin pelossa. Se oli silkkaa itseinhoa. En saanut kotona mitään käsitystä siitä mitä se omanarvontunne tarkoittaa. Minä kasvoin oikeasti kielteisten ajatusten mekkassa. Paskaa aamusta iltaan.
Eli, minun tapauksessa tämä toipumisen jatko sujuu näin. Minulla on edelleen vaikeuksia uskoa ihmisten hyvyyteen. Se ei koskea kaikkia. Mutta, näin korkeat suojamuurit ei saa lyhyessä ajassa laskettua. Minä tarvitsen aikaa, ja kaikki muutkin tarvitsevat sitä. En ole maailman kärsivälisin ihminen, mutta olen kovan työn tuloksena tullut siihen päätöksen etten ole vääränlainen, tai huono.
Välillä iskee pieni kriisi päälle, se kuuluu tähän peliin. En kuitenkaan tykkää tylsistä peleistä. Vähän jäänitystä iltaan. Öitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti