Tänään täytyy myöntää että tekisi mieli rukoilla meidän puolesta. Aina saa pyyttää? Yritetään.....
En ala väittää että kiveille on omaa tunnemaailma. Tämän kuvan tapauksessa ne eivät ole itse löytäneet toistensa seuraa. Ehkä ne odottavat että joku hyökkyaalto rantautuu. Mutta, ne eivät ole yksin ottamassa sitä vastaan.
Älkää jääkää yksin tämän vitun sairauden kanssa. Vaikka kuinka paljon hävettää, pelottaa tai jopa nolottaa. Se kuuluu tähän sairauteen että kuvitellee olevansa joku ns. erikoistapaus. Mul on siitä harhaluulosta moneen vuoden kokemusta, ja tämä illusio meinasi viedä minut sellaiseen hullujen huoneeseen mikä ei ole edes keksitty.
Olin niin pihalla että onnistuin saada itseäni uskomaan että avunpyytäminen on kieletty. En nähnyt muuta vaihtoehtoa vastaukseksi kuin EI. Mutta, sitten uskalsin pyyttää, ja sain apua. En ole eläessään tuntenut vastaavaan luokan helpotusta. Yksikään hiivatin päihde ei voita sitä tunnetta. Ja kumma kyllä, se on lähes pysyvää.
Tottakai minulle iskee mielihalut, ajoittain aika vitun voimakkaitta. Mutta, milloinko ne iskee? Silloin kuin olen oman hiton pään vankina, eli yksin. Jos ne iskevät öisin, lähden kyllä ihan pokkana lenkille, kuuntelen musiikkia, ja odotan aamun sarastusta. Tai käyn 24h kaupassa, ja moikkaan vaikka henkilökunnan. Yksi lämmin tervehdys voi saada ihmeittä aikaan.
En tarkoita että avaudun kauppan kasalla omista ongelmista, katselen vaikka hedelmäosaston värit. Öitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti